Tämä näkökanta tuo esiin todella pelottavia seikkoja, jotka saattavat minut entistä huolestuneemmaksi näiden ihmisten kohtalosta. Olemme tekemisissä asian kanssa, jossa ammatti-ihmisten jossakin määrin olisi syytä tulla alas virka-asemistansa ja kuunnella enemmän niitä alan ammattilaisia, jotka eivät ole opiskelleet yliopistoissa tai alan oppilaitoksissa, mutta kuitenkin ovat elämän koulussa tulleet näkemään asioita, jotka voidaan oppia ainoastaan siellä.
Minä en halua arvostella lääkärikuntaa, sen paremmin kuin psykologeja ja terapeuttejakaan. Nykyinen suorastaan ahdistava tilanne mielenterveysalalla, samoin kuin lääkintäalalla, ei ole yksittäisten alan ammattilaisten vika, vaan syynä on aivan selvästi yhteiskunnallinen tietämättömyys ja välinpitämättömyys asioista, jotka eivät näy sellaisella tavalla kuin monesti odotetaan. Me olemme tekemisissä ongelman kanssa, joka aivan selvästi lähitulevaisuudessa on räjähtävä käsiin, ellemme tee huomattavasti enemmän sen hyväksi. Ja tässä kohden jokaisella ammattimaallikolla on hyviä uutisia päättäjillemme ja johtajillemme: Ei tarvita suunnatonta määrää alan ammattikoulutusta, vaan uusi kokonaisnäkemys alalle. Nyt katsotaan vain kriittisiksi tulleisiin tapauksiin ja hoidetaan niitä, kun ennaltaehkäisy on lähes täysin unohdettu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli melkoinen kriisitilanne, kun minä lopullisesti tiedostin sen, että olen noin kolmenkymmenen vuoden ajan ollut läheisesti tekemisissä useammankin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa, sekä sen lisäksi lukemattomien luonnehäiriöisesti käyttäytyvien kanssa. Kaiken tämän päälle tuli avioero. Tässä tilanteessa etsin itselleni henkistä apua, mitä en voinut saada keneltäkään tuttavaltani siitä huolimatta, että olin ollut seurakuntatyössä kymmenien vuosien ajan. Mielenterveystoimistot olivat ylikuormitettuja, ja tuntien jo tuolloin niiden ongelmien laadun, joiden kanssa olin tekemisissä, osasin epäillä löytyisikö asiantuntevaa apua, sillä siihen asti käymäni keskustelut eri ammattilaisten kanssa olivat saaneet minut näkemään, että puhuin melko tuntemattomista asioista.
Sairastin uniapneaa parin vuosikymmenen ajan ja hoidon alkuvaiheessa jokaiseen vuosittaiseen kontrollikäyntiin kuului myöskin psykologin vastaanotto, koska tuon sairauden laadusta oli niin paljon tietoa, että se vaikuttaa hyvin suuressa määrin myöskin ihmisen psyykeen. En voi ikinä unohtaa niitä pettymyksen tunteita, kun kaksi eri nuorta naispsykologia totesi yksikantaan: "Minä en usko sitä, mitä sinä puhut!"
Minulla oli nyt kuitenkin todella hyvä onni, sillä Tampereen Kriisikeskus Osviitassa pääsin keskustelemaan todella asiantuntevan terapeutin kanssa. Lisäksi aivan sattumalta hakeuduin tamperelaisen mielenterveysyhdistyksen toimintaan mukaan, ja siellä kävin noin vuoden ajan masentuneiden ryhmässä. Tuossa elämän tilanteessa se oli mitä oivallisin ratkaisu, ei ainoastaan itseäni ajatellen, vaan sinä aikana sain todella hyvän käsityksen vertaisryhmätoiminnasta. Tässä yhteydessä heräsi mielessäni vastustamaton tunne siitä, että ainakin osittain on loppuelämäni tehtävä mielenterveyden alueella, sillä tilanne on suorastaan katastrofaalinen, eikä työntekijöitä ole alkuunkaan riittävässä määrin. Seuraavan syksyn pidin omaa masentuneiden ryhmääni, minkä ikävä kyllä jouduin luovuttamaan toiselle Vantaalle muuttoni johdosta.
Olen nyt näiden parin vuoden aikana kuullut usean, etenkin masentuneen suusta, että hän keskustelee mieluummin maallikon kuin ammatti-ihmisen kanssa. Ensimmäistä kertaa kuullessani näitä mielipiteitä, ja todetessani kuinka avuttomia masentuneet olivat asioidensa hoidossa, heräsi mielessäni ajatus siitä, että tällä alueella tarvitaan mahdollisimman paljon ns. terveitä ihmisiä auttamaan aivan käytännön asioiden hoidossa. Lisäksi voi jokainen sydämen rakkautta omaava ihminen toimia kuuntelijana ja tarvittaessa keskustelijana näiden ihmisten kanssa.
Pettymykseni on kuitenkin suorastaan valtava, kun olen tullut näkemään, kuinka vähän terveitä ihmisiä on mukana tässä toiminnassa. Mistä se johtuu?
Minä toivon olevani väärässä, mutta minulle on tullut käsitys, että ensisijaisesti alan ammattikunta on ollut luomassa sellaista, aivan liian vallitsevaa kuvaa, että tämä asia kuuluu ensisijaisesti ammattilaisille, vaikka resurssien katastrofaalinen vajaus on kaikkien tiedossa. Jokainen tervejärkinen myöntää sen, ettei kuka tahansa voi toimia terapeuttina ja hoitaa sairaita ihmisiä.
Miksi ylipäätänsä tästä asiasta pitää käydä keskusteluja? Siitä yksinkertaisesta syystä, että tällä alueella ei nähdä kuin vain yhteen suuntaan. Jos esim. minua jatkuvasti on varoiteltu terapian harjoittamisesta, on tuotu esiin asian käänteinen puoli, jota ei juuri ollenkaan haluta nähdä tänä päivänä? Miksi meillä on niin valtava vajaus ammattilaisista? Siksikö, ettei alalle ole tarpeeksi tulijoita? Mahdollisesti siksikin. Miksi ei alalle ole tulijoita? Koska kaikki ammattimaisuus keskittyy äärimmäisiin tapauksiin, kaikki esiasteet ohittaneisiin ihmisiin, joita autetaan nyt kun on pakko, ettei katastrofi saavuttaisi liiallisia mittasuhteita.
Tilanne on hiukan sama kuin Pearl Harbour elokuvassa, jonka moni suomalainen on nähnyt. Kun tilanne japanilaisten hyökkäysten johdosta tuli ylivoimaiseksi, jouduttiin sairaalan ulkopuolelle sijoittamaan sairaanhoitajatar, joka huulipunalla merkkasi otsaan eri haavoittuneet: tätä autetaan, tätä ei.
Alalle ei siis ehkä ole tarpeeksi tulijoita, koska työ on saanut aivan liian sotaisen leiman, sillä selvästi tänä päivänä joudutaan valikoimaan ketä autetaan ja ketä ei. Lukemattomat masentuneet tarvitsisivat huomattavasti enemmän terapiaa, mutta sitä ei voida antaa, kun ei ole resursseja. Jotkut suorastaan anovat mahdollisuutta keskustelujen käymiseen jonkun kanssa, mutta koska ammattilaiset eivät riitä ja on luotu kuva ammatillisesta yksinoikeudesta, on hyvin suuressa määrin torjuttu ne maallikot, jotka ovat osoittaneet halua auttamiseen. Jopa sairaatkin on jossakin määrin saatu pelkäämään "ammattitaidottomia" auttajia.
Totuus on toki se, ettei kenestä tahansa ole läheisempään kanssakäymiseen sairaiden kanssa. Aivan liian moni auttaa auttaaksensa itseänsä, ja se on täysin väärä motiivi. Esim. läheisriippuvaisilla ihmisillä saattaa olla tavaton auttamisen ja hoivaamisen tarve. Heidän on ensin löydettävä apu itsellensä, ennen kuin he voivat auttaa muita.
Mutta kuka todella tuntee paremmin ihmisen kuin ihminen itse? En voi unohtaa joitakin lääkärissäkäyntejäni, ja voisin ikävä kyllä kirjoittaa ainakin satasivuisen kasku- tai hupikirjan näistä kokemuksistani. Joka alalle mahtuu monenlaisia ihmisiä, ja olisi väärin leimata jokin ammattikunta muutamien sopimattomasti käyttäytyvien johdosta. Erikoisesti on jäänyt mieleeni yksi lääkärissäkäynti pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Siihen aikaan ei ollut mitään omalääkäreitä, vaan joutui menemään kulloinkin paikalla olevan lääkärin vastaanotolle.
Tämä ei kuitenkaan ollut se lääkäri, joka ehkä oli kaikkein kuuluisin tuossa terveyskeskuksessa, jonka kohdalla vastaanottoapulainen kysyi soittajalta: "Täällä ei ole kuin lääkäri x paikalla. Tuletko kuitenkin?" Useimmiten potilas ilmeisesti vastasi: "En!"
Minulla oli ongelmia verenpaineen kanssa ja sain ajan vierasmaalaiselle lääkärille, joka sillä hetkellä sattui olemaan paikalla. Hän selasi papereitaan, ja kun hän vilkaisi minuun, aloin kertoa ongelmistani. Hän vaiensi minut heti ja sanoi yksikantaan: "Minä tutkin sinut, ja kerron sitten sinulle, mikä sinua vaivaa!" Muistaakseni sain sitten entistä sopimattomammat lääkkeet sairauteeni.
Kävin varmaankin toisenkin kerran tuolla lääkärillä ja kerroin hänelle, etteivät lääkkeet oikein sovi minulle, kun aivan kuin kone kävi sisimmässäni huristen ikävällä tavalla. Hän ei varmaankaan kuullut mitään, kun määräsi samat lääkkeet kaksinkertaisella vahvuudella. Soitin sitten viereisellä paikkakunnalla asuvalle tutulle lääkärille ja kysyin mitä minun tulisi tehdä. Hän neuvoi ottamaan vain puolet määrätystä annoksesta ja hakeutumaan pikimmiten toiselle lääkärille.
En voi mitään sille, että tämä tuo mieleeni jonkinlaisen kuvan siitä, mikä nyt on saanut valtaa mielenterveysalalla. Erik Ewalds toteaa luennoillaan hyvin selvästi, että hän uskoo ihmisen olevan parhaan asiantuntijan, mitä tulee häneen itseensä ja sairauksiinsa. Niinpä potilaan kuuleminen on aina ja ihmiskunnan loppuun asti olennaisin osa sairaanhoitoa. Mutta jos kerran resurssit eivät riitä siihen että kaikki saavat oikeata hoitoa? Mistä tämä pohjimmiltaan johtuu? Jos kadulla suoritettaisiin galluppi ja annettaisiin ihmisille kyllin aikaa miettiä, kuulisimme varmaankin hyvin monen suusta oikean vastauksen: "Homma ei hoidu, koska lähes kaikki ennaltaehkäisy on laiminlyöty! Ihmisiä hoidetaan vasta sitten kun tilanne on päässyt todella pahaksi!"
Mielenterveysalalla on loppujen lopuksi kiistatta kysymys yksiselitteisestä asiasta. Ongelmat ovat saaneet nykyiset mittasuhteensa sen johdosta, että yhä enemmän saa valtaa välinpitämättömyys muista ihmisistä. Koko yhteiskunta ruokkii ns. narsistista, itsekästä näkemystä. Ennen kuin joku ajautuu niin pitkälle, että tarvitsee hoitoa ja lääkitystä, on hän ohittanut useammankin portaan, joilla akuutti tilanne olisi voitu välttää.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä, jotakuta, joka on ihminen ihmiselle, joka on ihminen tavattavissa. Siihen ei tarvita mitään erikoiskoulutusta yliopistossa tai vastaavassa, vaan jokainen ihminen voi olla mukana ehkäisevässä mielenterveystyössä, ja tästä mielestäni pitäisi puhua paljon, paljon enemmän. Sopiva määrä "ammattimaallikoita" aikaansaisi tavattomia muutoksia ihmissuhdetyön alalla, jos heille vain suotaisiin mahdollisuus toimia niiden resurssien mukaan, mitä heillä on. Vapaaehtoisia olisi varmasti tulossa suuri määrä, jos he kokisivat tarpeellisen määrän hyväksyntää niin yhteiskunnan kuin alalla olevien ammattilaisten ja potilaidenkin taholta. Toisaalta pitäisi myöskin luoda mahdollisuus kokeneempien "ammattimaallikoiden" palkkaamiseen tähän työhön. He eivät varmaankaan odota mitään huippupalkkoja, mutta kokisivat suurta tyydytystä toimiessaan muiden auttamiseksi samalla kun heidänkin toimeentulonsa olisi turvattu. On väärin odottaa, että vapaaehtoistyö huolehtii kaikesta!