KOLMANNESTA OSASTA
Joissakin kirjoissa ja esitelmissä todetaan melko yksikantaan, ettei psykopaatti, eli luonnehäiriöinen ihminen masennu. Se saattaakin tietyssä määrin pitää paikkansa. Kuitenkin on nähtävä asia koko laajuudessaan. Esimerkiksi kertomustemme Maija masentui ajoittain, etenkin eron tullessa. Jussi joutui melkoisen masennuksen valtaan Liisan alkaessa lopullisen kapinansa, ja kun tämä sitten selvästi lähti kotoa, jopa Jussin sitä toivoessa, joutui Jussi hyvin epämääräiseen tilaan. Nyt vain on tiedettävä mitä tarkoitamme masennuksella ja millaisista luonnehäiriöisistä ihmisistä puhumme.
Voidaan varmaankin lähteä siitä, että sellainen psykopaatti, joka esiintyy tiedotusvälineissä rikoksentekijänä, tuskin masentuu sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Hän ei joudu masennustilaan, koe masennusta, joka tietyssä mielessä on itsensä vähättelyä, oman arvon tunteen katoamista, itsearvostuksen menettämistä, jopa itseinhoa. Kuitenkin monet ihmiset sanovat masentuvansa, nämä rikollisetkin. Sana masennus tarkoittaa omassa laajakäsitteisyydessään tätäkin, mutta jos otamme sille ikään kuin synonyymiksi sanan pettymys, näyttää kaikki jo aivan toisenlaiselta. Rikollinen on masentunut, pettynyt mahdollisesti siihen, ettei onnistunut pyrkimyksissään, koska istuu nyt tutkintavankeudessa. Hän valittaa huonovointisuuttaan, mutta ei kadu tekoaan, ei pyydä anteeksi, mutta mahdollisesti saattaa ottaa vastaan vankilalääkärin tarjoamat psyykenlääkkeet, etenkin jos se katsotaan avomielisyydeksi hoitoa kohtaan.
Me emme nyt kuitenkaan puhu siitä luonnehäiriöisyydestä, joka huomioidaan tiedotusvälineissä. Me puhumme arkipäiväisestä elämästä aivan tavallisissa perheissä. Luonnehäiriöisen kokemiin tunnetiloihin varmaankin vaikuttaa hyvin paljon hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen asemansa, tai se ainakin osaltaan vaikuttaa hänen itsetietoisuutensa, narsisminsa voimaan ja julkitulemiseen.
Vaikka joku aivan hierarkian alimmalla tasolla oleva sekatyömies tai siivoojanainen voi kuvitella aivan tavattomia itsestään, vaikuttaa ihmissuhteissa kuitenkin aivan sama elämän pelisääntö kuin kaikkialla muuallakin: raha ja maine antaa todellisen vallan. Tämän ymmärtää myöskin varastomies niin kuin siivoojanainenkin, ja käyttää "hajota ja hallitse tekniikkaa" niissä elinpiireissä missä oma elämä eletään. Sen seurauksena aivan tavalliset uhrit etsivät pakokeinoa omiin olosuhteisiinsa nähden sietämättömässä ahdistuksessa.
Yhteen aikaan oli suorastaan trendikästä kertoa jopa tiedotusvälineissä burnoutistaan ja loppuun palamisestaan, jopa masennuksestaan. Jos tavallinen kansalainen piti sitä jopa hienostuneena asiana, onko sitten ihme, jos joku luonnehäiriöinenkin näkisi siinä hyviä puolia. Hän kun niin tavattomasti kärsii, on masentunut niin ymmärtämättömän puolisonsa / työtoverinsa johdosta. On hyvinkin uskottavaa, että jos tältä pohjalta voi alistaa ja painaa alas puolisoaan, työtoveriaan ikään kuin kuuluttaen: "…katso nyt, mihin tilaan olet minut saattanut…!", turvautuu luonnehäiriöinenkin tähän keinoon, joskaan ei ensimmäiseksi. "Kyllä, minä jouduin jopa syömään masennuslääkettä, kun Liisa / Matti /Reino jne. on sellainen."
Koska luonnehäiriöön kuuluu helposti kyllästyminen, ikävystyminen, aina uuden etsiminen, kohdataan hyvin monen tapauksen kohdalla se, että avuksi tulevat jossakin elämän vaiheessa huumaavat aineet. Aluksi saatetaan ottaa pari pullollista olutta, jotta oltaisiin rennompia. Ennen kaikkea uhri tuntuu tarvitsevan jotakin turruttavaa ja kiihottavaa, unohtaakseen edes hetkeksi elämän tosiasiat. Mutta koska ihminen tottuu kaikkeen, on annostusta lisättävä asteittain, osittain varojen mukaan. Seuraavaksi mennään jo Alkoon ja ostetaan viinipullo. Etenkin Jonnan perheessä tämä oli normaali käytäntö. Kuinka monta kertaa lienee miehellä ollut kiire naapurikaupungin viinakauppaan, kun seurakunnan ehtoollista varten varatut viinipullot olivat oudosti kadonneet!
Jussilla riitti johtajan palkasta johtuen, eikä vähiten siksi, että Liisan oli pakko omasta palkastaan maksaa kaikki ruoka- ja talouskulut, rahaa parhaisiin juomamerkkeihin. Mutta joidenkin muiden perheiden rahavarat olivat rajoitetummat, joten juomaksi ostettiin sitä mitä halvimmalla saatiin. Jonna oli syvästi kiitollinen siitä, ettei miehensä loppuvaiheessa ollut onnistunut ostamaan huumeita, sillä kaikki muu oli jo kokeiltu, jopa liimankin haistelu, kun rahat olivat olleet lopussa.
Tältä pohjalta voidaan myöskin ymmärtää, jos Reinon vaimo suorastaan ihastui ajatukseen masennuslääkkeiden syömisestä, kun näki miehensä aivan kuin uudistuvan parin kuukauden sisällä lääkkeiden nauttimisen aloittamisesta. Jos mies noin pääsi ahdistuksestaan (Jonka Anna aiheutti, vaikkei sitä ikinä kai tulisi käsittämään.), halusi Annakin voida paremmin. Anna siis söi masennuslääkkeitä jonkin aikaa, odottaen niiden tuovan hyvää oloa. Ja saattoihan hän lähimmille tuttavilleen ääni väristen kertoa, mihin tilaan Reino hänet oli saattanut: oli suorastaan pakko syödä jonkin aikaa masennuslääkkeitä, että jaksoi tuollaisen miehen kanssa!
Tuntuu siltä, että luonnehäiriöinen on valmis mihin tahansa, oman maineensakin kustannuksella, jos se vain palvelee toisen alas painamiseksi. Jussi oli moneen kertaan näkymättömällä tavalla hakannut vaimoaan, joka loppuvaiheessa ei edes pyrkinyt vastustamaan. Jussia ärsytti itse asiassa kaikki. Jos Liisa ei puolustautunut, vaan ikään kuin käpertyi kuoreensa nimimerkillä: tee minulle mitä teet, en jaksa enää välittää, oli Jussi ehkä suurimman raivon vallassa. Hän ei voinut sietää tuollaista avuttomuutta ja välinpitämättömyyttä, koska se riisui häntä aseista. "Millainen ihminen sinä oikein olet, kun et suutu ja anna takaisin!?", oli mies usein huutanut, tietoisena fyysisestä ylivoimastansa.
Suo siellä, vetelä täällä, totesi varmaankin suurin osa uhreista. Oli aivan saman tekevää, miten asennoitui, mitä teki, lopputulos oli aina tappiollinen uhrille. Pakoajatus oli normaalin järjen sanelema, ja siitä varmaankin jokainen haaveili. Vanha neuvo jo kuului, että jos toinen alkaa raivota, on parasta lähteä lenkille. Sitä varmaankin moni oli kokeillut todeten, että joskus se onnistui, joskus ei, kun kiusaaja asettui oven eteen tai roikkui vyötäröllä, tai jaloissa, tai jopa istui päällä. Ja jos luonnehäiriöisen uhrit olisivat halunneet toteuttaa lenkkiajatusta jokaisessa ristiriitatilanteessa, eivät he olisi muuta ehtineet tekemäänkään.
Muutaman kerran oli Jussi saanut raivokohtauksensa keittiössä, vaimon ollessa ruokaa laittamassa. Tällöin oli paljastunut yksi luonnehäiriöisyyden piirre, mistä moni ei ole tietoinen. Jussin jo muutaman kerran läimäytettyä vaimoaan kämmenellä, oli tämä tönäissyt miestä sellaisella voimalla, että tämä oli kaatunut lattialle. Liisa oli istunut Jussin päälle nyt itse huutaen ja kirkuen: "Sinä …tanan nulkki, sinä…" Liisa pystyi tuskin puhumaan ja sydän oli pakahtua. Kädessä oleva veitsi oli automaattisesti siirtynyt Jussin kaulalle. "Sinä olet aina hokenut, että jonakin päivänä minä sinut tapan, ja nyt se hetki on tullut!" Liisa oli täysin vakuuttunut siitä, että Jussi ajoittain tosissaan toivoi hänen tappavan hänet, voidakseen sitten nauttia siitä, että vaimo istuu vankilassa taposta, mahdollisesti elinkautista. Mutta toisaalta tässä näkyi mitä selvimmin Jussin persoonallisuuden osittainen lapsen asteelle jääminen. Hän uhosi todellakin kuin jokin pieni poikanen, ajoittain kuin kolmevuotias.
Mutta tällä kertaa Liisa näki toisen puolen tässä uhmakkaassa lapsessa, joka nyt kerrankin oli aivan konkreettisesti alakynnessä terävän keittiöveitsen ollessa kaulalla. Muuten niin uhmakas ja aina sanavalmis, itsetietoinen herrakansan edustaja, oli kadonnut jonnekin, ja tilalla oli todellisessa kuolemanpelossa oleva pieni ihminen. Kauhu kuvastui Jussin kasvoista ja uskomattoman surkea ääni tunkeutui kurkusta: "Älä, älä, älä…" Mies ei uskaltanut edes sanoa, mitä Liisan ei tullut tehdä.
Tämä tilanne oli toistunut muutaman kerran. Sen johdosta Liisa oli alkanut pelätä kaksinkertaisesti. Aikaisemmin hän oli pelännyt vain miehen uhkauksia pahoinpidellä hänet todella invalidiksi, tai jopa tappaa hänet. Nyt hän pelkäsi jo sitäkin, mitä itse äärimmäisyyteen ahdistettuna tekisi!
Heidän yksi asuntonsa oli neljännessä kerroksessa, talon päädyssä. Heillä oli suuri parveke, jolla he viettivät paljon aikaansa. Liisalla oli kalvava pelko siitä, että hän jonakin päivänä tekisi miehellensä sen, mitä tämä oli uhkaillut. Tönäisisi tämän alas parvekkeelta, kun tämä ilkosillaan kurkkisi kerrosta alempana aurinkoa ottavaa vamppia!
Jussi piti jossakin määrin siitä, jopa vaatikin, että vaimo meikkasi ja kotona pukeutui minihameeseen ja mustiin sukkiin, etenkin niinä päivinä kun oli tarkoitus hiukan lemmiskellä. Mutta kaikkeen kyllästyy, tottuu, ja niinpä vähitellen vaihtelua oli vaikea keksiä. Jossakin vaiheessa, ihmetellen Jussin häneen kohdistavaa vihaa, alkoi outo kalvava tunne vaivata häntä. Jussi oli kyllä kiinnostunut hänestä, mutta mitä se todellisuudessa oli? Aikansa tutkailtuaan ja päänsä puhki mietittyään hän tuli siihen ainoaan mahdolliseen loppupäätelmään, mihin moni kaltaisensakin tulee: "Minä olen merkityksellinen ainoastaan rakastajattarena, kapinallisena sellaisena, ja ruuan laittajana…" Liisa tuli todella surulliseksi, sillä hän tajusi näilläkin osa-alueilla olevansa vailla kaikkea ihmisyyttä ja inhimillistä kohtelua.
Liisa sai osallistua joihinkin juhliin, missä miehensä kävi, ennen kaikkea työnsä johdosta. Jussi oli melko pidättyväinen, etenkin kun alaisia oli niin paljon lähettyvillä, mutta kaikkiin näyttävämpiin naisiin hän ei voinut olla kohdistamatta mielenkiintoansa, hillitysti tietysti. Liisa oli jo tottunut kaikkeen, eikä odottanutkaan muuta. Mutta kun Jussi juopui, kohtuullisesti tietysti, ei hän johtajan pöydässä voinut hakkailla sen paremmin firman kuin ei vieraitakaan naisia. Mutta Liisaa alkoi kummeksuttaa se, koska lie ensimmäistä kertaa, että huppelissa miehen käsi usein lepäsi käsittämättömän kauan viereisen mieskumppanin polvella tai käsivarrella. Herttinen sentään, mitä se Jussi oikein…
Liisa ei pitänyt miestänsä homona, ei missään nimessä. Mutta jos mies siinä määrin vihasi vaimoansa, vaikka makasikin tämän kanssa, niin… Liisa ei tiennyt oikein mitä uskaltaisi ajatella. Jussi tulisi lopun elämää olemaan arvoitus vaimolle, sillä kaksikymmentäkään vuotta ei ollut tuonut todellista valoa sille, mitä miehen mielessä liikkui. Ei, tämä oli täysi arvoitus alusta loppuun asti! Mutta Jonnan näyttäessä Liisalle joitakin mieheltä kähveltämänsä valokuvakansion nuoruuden kuvia, katsoivat kumpikin pitkään toisiansa päätänsä pudistellen. Tässä oli kummallakin jälleen jotakin yhteistä.
Jonnan mies oli halunnut seksiä, joskus tolkuttomastikin. Mutta siinä missä Jussi oli nauttinut vaimonsa seksikkäästä asusta ja meikkaamisesta, oli Jonnan mies ollut aivan vastakohta. Tämä ei voinut alkuunkaan sietää jonkinlaista vaimon sievistäytymistä, vaikka tämä niin kokonaisvaltaisesti halusi olla viehättävä ja haluttava nainen. Joskus tuntui siltä, että Jonnan olisi tullut olla kaikkea muuta kuin sievä.
Albumissa mies kymmenissä kuvissa keikisteli puolialastomana milloin minkin nuoren tai vanhemman miehen kainalossa ja puristuksessa!
Oliko kysymys vain entisen elämän syntisestä ja juopuneesta menosta, sitä heikot astiat nyt pohdiskelivat uskaltamatta ääneen lausua ajatuksiansa. Jonnan mies halusi seksiä, mutta ei koskaan, ei todellakaan koskaan viipynyt niin pitkään sängyssä että vaimokin olisi saanut tyydytyksen. Ja syntiä oli kaikki itse aiheutettu hyvänolon tunne…
Jos ihminen ei todella ole oma itsensä, vaan näyttelee koko elämänsä ajan, eikö silloin ole mahdollista myöskin se, ettei tällainen persoonallisuudeltaan epämääräinen ihminen ole täysin tietoinen omasta sukupuolisuudestaankaan?