Otteita 1. osasta
Jokainen perheellinen muistaa niin omansa kuin jälkeläistensäkin lapsuuden. Ihmisellä on kummallinen kiinnostus kaikenlaisia pelejä kohtaan, ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että koko elämä on tietynlaista peliä ja pelisääntöjä. Pelithän jäljittelevät todellisuuden tapahtumia ja seikkailuja.
Yksi mielenkiintoinen piirre tässä elämässä ja sen peleissä tulee esiin jo varhaisessa lapsuudessamme. Heti kun lapsi vain oppii puhumaan, aletaan hänen kanssansa pelata, ensin yksinkertaisempia ja vähitellen monimutkaisempia pelejä. Suurella hartaudella luetaan lapselle pelisäännöt ja jaetaan sitten nappulat tai kortit. Ja voi, voi, mitä kohtaammekaan vastoin parhaita odotuksiamme! Viihdytykseksi ja iloksi aiotun pelin lopputuloksena onkin haikea itku, kun perheen pienokainen huomaa hävinneensä kokeneemmille pelaajille! Eihän se ollut tarkoitus, suru nimittäin, ja niin pelisääntöjä hiukan muunnellaan tai annetaan tasoitusta. Lapsen onnellisuus on pääasia, itkua ja murhetta pyritään kaikin tavoin välttämään. Mitä itse asiassa pidemmällä tähtäimellä on seurauksena tästä tasoituksesta ja mukautumisesta?
Lapsi oppii siihen, että voittaminen on mukavaa, ja lapsellisuuttaan hän uskoo sen olevan elämän perussääntö: hänen on tarkoitus aina voittaa. Mutta antaako tämä opetus hänelle eväät todellisessa elämässä pärjäämiseksi? Vähitellen hän tulee tällä pelaamisen alalla mestariksi, koska häntä eivät rasita aikuisen velvoitteet, ja kun sitten on vastakkain aikuisen kehittynyt äly ja lapsen kekseliäisyys ja loputon aika, voidaan jo puhua jonkinlaisesta tasavertaisuudesta. Ja tässä vaiheessa tulee peliin mukaan kierous ja vilppi. Pelisääntövihkonen on kummallisesti hävinnyt, ja säännöt ovat vain lapsen mielessä. Ja ne muuttuvat jatkuvasti, tarpeen mukaan, jotta lapsi aina voittaisi!
Aikuinen myhäilee ja toruu varovaisesti, mutta ei sano aivan suoraan mitä ajattelee. Tämähän on vain peliä, leikkiä. Jos säännöt muuttuvat päivittäin ja hetkittäin lapsen hyväksi, niin eihän se voi olla mitenkään vaarallista! Eikö?
Niin kuin olemme jo useaan kertaan todenneet, on LH-persoona jäänyt tunteidensa kehittymisen suhteen jonnekin lapsuuden tasolle. Mitkä seikat siihen ovat johtaneet, ne vaihtelevat ja niistä ollaan vieläkin hyvin montaa eri mieltä. Mutta kuinka samankaltaista onkaan elämä luonnehäiriöisen kanssa nyt aikuisena! Hän ei ole unohtanut lapsuutensa pelejä ja pelisääntöjä. Vielä tänäänkin, aikuisena ihmisenä, hän suhtautuu kaikkeen lapsuutensa oppien mukaisesti. Hänen täytyy saada aina voittaa, ja voittaa hän voi ainoastaan turvautumalla lapsena opittuihin kieroihin keinoihin. Hän muuttaa pelisääntöjä kulloisenkin tilanteen mukaan, ajattelematta ollenkaan sitä, että pelikumppani tai –kumppanit syvästi halveksivat tällaista yksipuolista muuntelua ja manipulointia. He halveksivat aluksi, mutta tämä halveksunta muuttuu ajan myötä sisäiseksi, alitajuiseksi vastenmielisyydeksi, sillä niin uskomatonta kuin tämä kaikki onkin, kukaan ei jaksa vastustaa sitä pidemmän päälle. Silti negatiiviset tunteet säilyvät sisimmässä. Nyt voisimme puhua jo läheisriippuvuudesta ja virtahepo/sarvikuonoilmiöstä. Mikä saa normaalit, terveet ihmiset riippuvaisuuteen näitä henkilöitä kohtaan, vaatii jo kokonaisen kirjan selitykseksi.
Yksi vaihtoehto käsittääksemme nämä vääryydet on se, ettei LH-persoona lapsuudessansa milloinkaan saanut kokea voiton tunnetta. Siksi hän nyt aikuisena pyrkii kompensoimaan kaiken pettymyksensä ja antaa suhteettoman tilan voittajan imagollensa.
Maijalla / Jussilla oli siis koko heidän elämäänsä varten oma sääntökirjansa, mikä sai päivittäin uusia lukuja sen mukaisesti, mikä palveli hänen tarkoitusperiänsä. Matille / Liisalle luettiin näitä sääntöjä aina tarpeen tullen. Hämmästyksellä ei ollut rajoja, etenkin tuon joulujuhlakokemuksen jälkeen. Uskonnollisen taustan omaava vaimo joutui raivon valtaan miehen keskustellessa liian pitkään sukulaisen neljätoistavuotiaan tyttären kanssa, mutta kesällä Maija oman kertomuksensa mukaan oli ollut sukulaistensa kanssa saunassa, ja kun kaikki muut olivat poistuneet, oli sisaren mies jäänyt hänen kanssansa kahden ja pessyt hänen selkänsä (vain selänkö?)
"Jussi ei juurikaan poikkea Maijasta, mutta koska hän on mies, tuntee hän olevansa monessa suhteessa vapaampi sukupuoliasioissa, nimenomaan koska kokee Liisan olevan mieleltänsä sairas. Tarvitseehan hän lohdutusta ja korviketta sille, mistä Liisa on hänet jättänyt paitsi!
Kun Liisa eräänä päivänä keskustelee kadulla kahden työpaikkansa miespuolisen henkilön kanssa, sattuu Jussi ajamaan ohitse kahvitauollansa. "Miksi …vetissä nuo miehet puhuivat niin ystävällisesti sinun kanssasi? Sinähän olet …tanan kiimainen narttu, kun tuolla tavalla esiinnyt kadulla kaikkien nähden!"
Koko iltana Jussi ei ollut puhunut asiasta mitään, mutta purkaus tapahtui yöllä heidän ollessansa "niissä puuhissa". Harvoin Liisasta tuntui niin hyvältä ja onnelliselta kuin juuri nyt, mutta sitten kesken kaiken onnellisuuden Jussin mieleen tulee tämä päivällä nähty yksityiskohta".
Miksi juuri silloin, kun kaikki näyttää olevan kerrankin paremmin, nämä LH-persoonat puhkeavat suuren raivon valtaan? Miksi juuri silloin heidän mieleensä tulevat kaikki negatiiviset asiat? Tämä on monen uhrin kysymys, eikä siihen kukaan ole antanut tyhjentävää vastausta.
Minulla on siihen oma näkemykseni. Koska LH-persoona etsii täydellisyyttä (hän on usein perfektionisti) ja uskoo olevansa täydellinen, hän syvimmänkin onnellisuuden ja hyvänolon tunteen hetkellä kokee jäävänsä paitsi jostakin. Hän saattaa itse sitä tiedostamatta ajatella:
"'Kun nyt on näin hyvää ja onnellista, niin miksi ei samoin voi olla aina? Niin, päivälläkin puolisoni kadulla jutteli liian ystävällisesti vieraiden ihmisten kanssa, ja siksi hän ei kohtele minua niin kuin tulisi.' Ja kun nyt kerrankin on osattu ottaa alkoholia sopivasti, tuntuu hyvältä ja onnelliselta, vaimo tai mies kiemurtelee nautinnollisesti vieressä, unohtuu kaikki tämänhetkinen, ja päivällä koettu pettymys valtaa mielen. '…vetti, …kele, …tana. Sinä olet sitten niin ..tun paskamainen tyyppi'."
Ja kun tämä on päässyt vauhtiin, ei sitä pysäytä mikään, ei yhtään mikään! Kun sarvikuono on päässyt vihassansa vauhtiin, se menee vaikka seinien lävitse. Ovikello soi, seinään isketään kengällä, kadulla pysähdytään. Raivo ei kysy aikaa, ei paikkaa, se tuntee oikeutuksensa. Paikkakunnalta muutto ei auta muuta kuin siinä suhteessa, että nyt uudet ihmiset saavat seurata uudella paikkakunnalla uusia metkuja, jotka itse asiassa ovat aivan samoja.
Poliisin piipahtaminen paikalla ei paranna uhrin asemaa ollenkaan, sillä muutaman viikon sisällä ainakin naapuriväestö tietää asian oikean laidan. Tietystihän kaikki huuto johtui siitä, kun LH-persoonan sietoraja niin ikävällä tavalla ylitettiin. Uteliaiden ihmisten edessä on niin helppo vaieta sopivassa kohtaa, avata sanaista arkkua vaivihkaa. Pian astelee metelin pitäjä rappukäytävässä ja pihalla pää pystyssä niin kuin ennenkin, ja jos naapurit jotakin kuiskailevat, koskee se uhria, joka nyt jälleen kerran on leimattu sairaaksi ja oudosti käyttäytyväksi. Vaikka LH-persoona on tehnyt kaikkensa, ei hän ole kyennyt muuttamaan tätä vaikeata ihmistä paremmaksi!
Ohimennen olemme jo maininneet, että LH-persoona usein on perfektionisti, eli pyrkii täydelliseen suoritukseen kaikessa elämäänsä liittyvässä. Normaali ihminen kuitenkin tietää, ettei sellainen ole mahdollista, koska ihmisen perusolemukseen kuuluu puutteellisuus ja vajavaisuus ja virheiden tekeminen. Virheistä me olemme oppineet ja opimme kaikkein eniten.
Täydellisyyden tunne on siis ainakin meidän tutkistelumme puitteissa utopiaa, johon me emme usko. Mistä sitten LH-persoonan täydellisyyden kaipaus ja tunne tulee, siihen en osaa vastata riittävässä määrin. Koen sen takana kuitenkin olevan tietynlaisen pettymyksen aikaisemmassa, varhaisemmassa elämässä. Normaali ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin luonnollisena asiana, mutta sairaalloinen mieli ei niinkään tukeudu elämän todellisuuteen yhteisöllisenä asiana, vaan se luo omakohtaisen, suuressa määrin utopistisen maailmankuvan, joka sinänsä on täysin realistinen yksilön tasolla. Realismia ja todellisuutta voi siis olla monella tasolla, mutta kun me puhumme ihmissuhteista ja ihmisenä olemisesta, on meidän pitäydyttävä tosiasioihin, jotka pätevät kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Filosofoida voi kuka tahansa ja luoda omia maailmankuviansa kuten Havukka-ahon ajattelija omassa harmittomuudessansa.
LH-persoonan perfektionismi on hyvin erikoislaatuinen ja sinänsä hyvin ristiriitainen. Hän pyrkii täydelliseen suoritukseen ja kompensoi kaikki epäonnistumiset ja virheensä lapsenomaisella luovuudella. Koska hän haluaa olla ja uskoo olevansa aivan erityislaatuisen onnistunut ihminen, tulee erotuksen heikompiin ja puutteellisempiin näkyä jollakin tapaa. Tässä tulee suuri ristiriita. Hän on erinomainen, täydellinen, ja odottaa samaa läheisiltänsä ihmisiltä, vaikka ei kuitenkaan hyväksy heidän onnistumistansa, sillä jos he saavuttaisivat saman tason kuin hänkin, ei hän olisikaan enää erinomaisempi. Hän haluaa muuttaa kumppaniansa tiettyyn suuntaan, mutta ei kuitenkaan suo hänen saavuttavan sitä, minkä on asettanut vaatimukseksi. Kummallinen kahtiajakautuneisuus! Mutta tässä palaamme jälleen lapsuuden ajan asioihin. Odotuksia voi olla, mutta mikä sopii sen paremmin itsensä korottamiseen kuin toisiin kohdistuvissa odotuksissa pettyminen!
LH-persoona pyrkii kaikin tavoin muuttamaan läheistänsä ihmistä omien odotustensa mukaisesti. Hänellä on jatkuva projekti menossa toisen kasvattamiseksi hänen mieleiseksensä, eikä hän milloinkaan elämänsä aikana tule olemaan tyytyväinen saavutuksiinsa. Toinen tulee aina olemaan huonompi ja heikompi ja lahjattomampi kuin hän, vaikka hän kuinka ponnistelisi pyrkimyksissänsä. Mistä hän kokee saaneensa oikeutuksen toisen muuttamiseen? Siihen en osaa vastata.
Jussi on lahjakas kaikin tavoin ja se on tullut julki koko hänen elämänsä ajan. Hän ei ollut luokan, saati sitten koulun paras oppilas, mutta omalla charmikkuudellansa hän oli aina esillä, koski se sitten koulun juhlia tai seurustelua. Hän saavutti nykyisen virkansa hienoista kyynärpäätaktiikkaa käyttämällä, ja johtajan asemassa hänellä oli aikaa harrastuksillekin. Siihen aikaan hän soitti melko tunnetussa paikkakunnan harrastajaorkesterissa pianoa.
Kun perheeseen hankittiin uusi piano, halusi Liisakin kokeilla taitojansa. Jussin hämmästykseksi vaimo oppi soittamaan useamman kappaleen muutamassa päivässä. Hienoa, perheessä oli kaksi musikaalista ihmistä! Koska pianon soittaminen nautittavalla tavalla vaatii vuosien ponnistelut, hankittiin toiseksi soittimeksi sähköurut vähempilahjaista vaimoa varten. Jussi opasti innokkaasti Liisaa tässä jalossa taidossa. Muutaman kuukauden päästä Liisa soitti melkein mitä vain Jussin opastuksella. Ja mikä erikoisinta, hän oppi soittamaan ulkomuistista.
Tässä vaiheessa Jussin elämään tuli suuri muutos. Hänen musiikkiopiskelunsa vei kaiken hänen aikansa, ja orkesteri harjoitteli lähes joka päivä (niin mies ainakin kertoi kotona selitykseksi menoillensa). Jussi ei ollenkaan joutanut enää opastamaan vaimoansa soittamisen jalossa taidossa, ja Liisan kysyessä neuvoja itsellensä tuntemattomissa asioissa, ei Jussi ollut kuulevinaankaan tämän kysymyksiä. Jussi täysin heittäytyi tietämättömäksi Liisan soittamisen suhteen, ja usean kerran nuottikansio täytyi etsiä urkujen takaa tai jopa vanhojen lehtien kasasta.
Ihmeellinen yhteensattumako, vai mistä oli kysymys? Jussi ihaili omia taitojansa Liisan alkaessa harrastuksensa. Oli hienoa, että perhe oli musikaalinen, sillä olihan mukava silloin tällöin soittaa yhdessä yksinkertaisia kappaleita, toinen pianolla, toinen sähköuruilla. Jussin hyvä vaikutus perheeseen siis tuli nyt esiin, ja useiden vierailujen aikana soitettiin yhdessä kaikille tuttuja kappaleita. Mutta ennen joulua, kun Liisa kaiken murheensa keskellä hukutti negatiivisia tunteitansa ihaniin joululauluihin, istui hän huomaamattansa tuntikausia urkujen äärellä. Hän unohti ajan, paikan, huolensa, jopa nuotitkin.
Jussin työtovereita tuli vierailulle aatonaattona, ja tavalliseen tapaan kumpikin istuutui soittimensa ääreen vieraiden toivomuksesta. Laulettiin kaikki vanhat, tutut joululaulut, yksi toisensa perään. Mutta Liisa oli unohtanut nuottikirjan aukaisemisen, ja siitä seurasi yksi masentavimmista vaiheista hänen elämässänsä.
Asia selvisi vasta joulun jälkeen Jussin ensimmäisen työpäivän aikana. Kuin kohtalon ivana hän sattui kulkemaan kahvihuoneen ohitse kun siellä käytiin seuraavanlaista keskustelua: "Oltiin tässä pomon kotona joulun alla. Laulettiin ja juotiin kahvia. Olisittepa olleet paikalla kun me lauloimme rinta väristen. On se vaan kumma juttu, kun se Jussi soittaa siinä orkesterissakin, mutta sillä pitää aina olla nuotit edessä. Mutta uskokaa tai älkää, Liisa soitti ulkomuistista kaikki kipaleet. Jussi soittaa kyllä hyvin, mutta Liisan soitossa on lämpöä ja tunnetta."
Tämän tapauksen jälkeen Jussi ei voinut sietääkään Liisan soittoa. Kaikin mahdollisin tavoin hän pyrki masentamaan muutenkin masentuneen vaimonsa. Soitto oli ollut mitä suurimmassa määrin henkireikä ahdistuneelle Liisalle; uusi harrastus oli saanut hänet jälleen kiinni elämään. Nyt ei Jussi enää huomannut muuta kuin tahdista lipsumista; Liisan improvisointi suorastaan kuvotti häntä.
Liisa lopetti soittamisensa kokonaan.
Yhä järkyttävämmäksi käy sen toteaminen, kuinka totaalisesti LH-persoona hallitsee perheensä elämää. Uhrin tarttuminen uudelleen kiinni elämään ei suinkaan ole asia, joka ilahduttaisi sairasta ihmistä, vaan päinvastoin saa tämän tekemään kaikkensa toisen nujertamiseksi. Kaikki pyrkimykset vapauteen ja omaan elämään estetään raakalaismaisella tavalla. Suotakoon anteeksi nämä ilmaisut, mutta ne eivät ole yhtään liioiteltuja.
Kaikkein pahinta tämä toisen alistaminen on uskonnollisissa piireissä, etenkin naisia kohtaan. Kirjoitamme tästä aikanaan oman tutkistelun, mutta emme voi tässä yhteydessä olla mainitsematta joitakin asioita. Jumalaan ja Raamattuun vetoamalla miehet korostavat muutamia ilmaisuja ylitse kaiken, tehden itsestänsä eräänlaisen säälimättömän hirmuhallitsijan.
Kaikkien tällaisten pelisääntöjen keskellä pakostakin häviää minuus ja terve itsetunto. Minä en saa keskustella edes alaikäisen tyttölapsen kanssa, mutta jostakin kumman syystä vaimoni saa saunoa vieraan miehen kanssa tai mieheni nukkua samassa huoneessa johtajan sihteerikön kanssa. Kaikki puolisoni tekemä on sallittua, mutta minä en saa tehdä mitään loukkaamatta häntä. Jos minä ostan erikoistarjouksesta puoleen hintaan Mozart-kuulia viisi pakettia, olen minä huikentelevainen ja tuhlaan perheen ruokavarat, mutta jos puolisoni, sen sijaan että todella olisi ollut työmatkalla Turussa, onkin ollut peruutusmatkalla Kreikassa viikon, on hän vain taloudellinen.
Minut on leimattu mielisairaaksi, ja eron sattuessa minun syykseni pannaan kaikki loppuelämäkseni, vaikka puolisoni olisi maanisdepressiivinen, osittain skitsofreeninen. Luonnehäiriö ei ole vain käsite sinänsä, vaan usein se sisältää mitä erilaisimpia piirteitä ja ominaisuuksia muista mielenelämän sairauksista. Siksi joskus eron tullessa ja hovin hajotessa LH-persoona saattaa joutua hoitoon masennuksen tai vastaavan johdosta. Mutta hänen todelliseen ongelmaansa tuskin kajotaan milloinkaan. Hän saattaa mennä hautaan asti ilman minkäänlaista tuntoa tai tietoa todellisesta ongelmastansa. Hän vain tulee toteamaan tuttavillensa ja mahdolliselle uudelle kumppanillensa: "Minun edellinen puolisoni tuhosi koko elämäni, käytti minua hyväksi tuhlaamalla rahani, rakkauteni, antaumukseni." Puolisollensa hän saattaa viimeisinä yhteisinä hetkinä tai myöhemmin todeta yksioikoisesti ja kylmästi: "Sinä et milloinkaan yhteisen elämämme aikana tehnyt yhtään mitään minun hyväkseni. Sinä vain käytit minua törkeällä tavalla omien tavoitteidesi saavuttamiseksi."
"Se, mitä sinä sanot minulle, minun olisi tullut sanoa sinulle."
On mahdollista, ettei uhri milloinkaan elämänsä aikana pääse korjaamaan kärsimiänsä vääryyksiä. Hän ei voi kertoa edes vuosien kuluttua ystävillensä ja tuttavillensa, että nyt hänen elämänsä on muuttunut, kun hän pääsi irti siitä helvetistä, minkä luonnehäiriöinen puoliso hänelle aiheutti.
On aivan lumoavan ihastuttavaa seurata sitä, kuinka tästä helvetin ympyrästä, kauhistuksen kanahäkistä, irtautuva ihminen alkaa uudelleen elää ja hengittää. Mutta koska hän ei voi kertoa asioiden todellista laitaa, tarvitsee hän enemmän kuin kukaan muu toipumista kokeva tukea ja ymmärrystä. Itse asiassa nämä tuhannet ja kymmenet tuhannet ihmiset tarvitsisivat aivan oman toipumisyhteisön ja ilmapiirin, missä uudelleen opitaan elämään ja hengittämään itsenäisenä ihmisenä. Miten tämä kaikki voidaan toteuttaa ja saada toimimaan, on mitä suurin haaste meille kaikille. Jos jätämme nämä ihmiset oman onnensa nojaan, emmekä usko heidän kauhutarinoitansa (sitä on jokainen kertomus alusta loppuun asti), voimme laittaa suuren kysymysmerkin oman elämämme tarkoituksen perään.
Miksi meidän on niin vaikea uskoa näitä kertomuksia? Siksikö, koska emme itse ole kokeneet vastaavaa? Ei varmaankaan yksin siitä syystä. Me vain haluamme ohittaa kaiken kärsimyksen kuin jonkinlaisena muistutuksena omista vaikeista hetkistämme. Vain härkää sarviin tarttumalla voidaan asiat korjata todellisesti.
Kun olen epäillyt omia kykyjäni ja valmiuksiani tällaisen kirjan kirjoittamiseen, olen hämmästyttävällä tavalla tullut muistutetuksi omista kokemuksistani elämäni aikana. Kirjoittamiseni purkaa itsellenikin hämmästyttävän määrän asioita menneiltä ajoilta, ja mitä useamman rivin saan aikaiseksi, sitä enemmän tunnen vapautuvani joistakin vuosikausia ahdistaneista tunteista. Tajuan nyt selvästi olleeni itse lapsena koulukiusattu, ja olen kiitollinen siitä, että hyvä kodin ilmapiiri kompensoi tämän ahdistuksen, jota jopa opettajat pahensivat.
On uskomatonta se yksinkertaisuus ja välinpitämättömyys ja syyllisyyden luominen, mikä vallitsee jopa opettajien piirissä. Aikanaan luokkamme yhteisestä kassasta katosi rahaa. Opettajamme oli hyvin edistyksellinen, sillä olihan kysymys harjoituskoulusta, missä kokelaat kävivät oppimassa tulevia valmiuksia. Usein oli pulpetissa aamulla jokin itselleni kuulumaton esine, eikä siitä saanut kysellä, sillä sen esiin ottamisen aika ilmoitettiin sitten yhteisesti. Niinpä eräänä aamuna oli pulpetissani kirjojen päällä ylimmäisenä kymmenpenninen. En siis halunnut olla tyhmä esittämällä kysymyksiä kolikon suhteen, koska sillä täytyi olla jokin merkitys päivän opetukselle. En vieläkään voi olla hämmästelemättä sitä, että opettajan ja luokan mielestä se sitten kuitenkin oli todiste siitä, että minä olin rosvonnut luokan kassalippaan! Jotenkin tämä kertomus tuntuu sopivan tämän kirjamme yhteyteen.
Myöskin huomaan vasta nyt todella sen työpaikkakiusaamisen laajuuden, mitä olen kolmenkymmenen vuoden aikana joutunut kokemaan niin monella tapaa. Ympärilläni on ollut ajoittain useampiakin luonnehäiriöisiä ja sitäkin runsaammin luonnehäiriöisesti käyttäytyviä ihmisiä. Oma vikaniko? Kyllä varmaankin, sillä olemuksessani on jotakin sellaista, mikä jatkuvasti on erehdyttänyt eri luonnehäiriöiset luulemaan minua uhrityypiksi. Olen varmaankin ollut inhottava pettymys useallekin hoville, mistä minut sitten on suorastaan ajettu ulos suuresti vihastuneena. Joskus olen sitten joutunut pakenemaan kiireellä, etten tulisi osalliseksi täysin vääriin asioihin.
Viimeisin suorastaan kauhistuttava herääminen oli aivan hiljattain kun huomasin olevani yhteydessä ihmisiin, jotka uskovat, että uskovaisella miehellä on oikeus vaikka tappaa vaimonsa, jos niin haluaa. Kenelläkään ei ole heidän mukaansa oikeutta puuttua asiaan ja auttaa hengenvaarassa olevaa. Mies luonnollisestikin joutuu vastaamaan teostansa oikeuden edessä, mutta se on sitten kuulemma hänen asiansa. Sanomattakin on selvää, että toivoisin miljoonan kilometrin välimatkan näiden ihmisten kanssa. Joka uskoo tällaista on todella syvällisesti sairas ja luonnehäiriöisyys on ensimmäinen luonnollinen ajatus.
Jokaisen LH-persoonan uhrin kertomus sisältää sellaisen määrän aivan mahdottomalta kuulostavia asioita, että välillä minua melkein kaduttaa että ryhdyin tällaiseen urakkaan. Voiko todellakaan kirjaani uskoa kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka on itse ollut uhrina?
Minusta usein tuntuu siltä, että LH-persoonat lähes poikkeuksetta ovat sisimmältään hyvin pelokkaita ja arkoja ihmisiä, jotka koko ajan pelkäävät menettävänsä kaiken. Tuleeko heitä sääliä? Kuultuani ja koettuani kaiken takanani olevan, on pakko tunnustaa, ettei sisimmästäni löydy paljonkaan hyviä tunteita näitä ihmisiä kohtaan. Ainoa sääli kohdistuu heihin ihmisenä, sillä jokaista ihmistä tulee rakastaa ja kunnioittaa huolimatta siitä keitä ja mitä he ovat. Mutta kaikki se mitä he ovat saavuttaneet ja minkä he pelkäävät menettävänsä, on rikoksella ja usein mitä suurimmalla raakuudella saavutettua etua muiden ihmisten kustannuksella.
Pelätessään menettävänsä saavuttamansa etuudet, he pyrkivät tavalla tai toisella turvaamaan ne keinoja kaihtamatta. He suojaavat ne osaamallansa tavalla, ja yksi keino turvata omaisuutensa on laittaa se tallelokeroon tai kassakaappiin. Mutta kun LH-persoonalle on niin tärkeä hänen hovinsa, jonka joka hetki tulee olla hänen käytössänsä, niin voiko näitä ihmisiä laittaa kassakaappiin? Ei luonnollisestikaan, sillä siellä heiltä loppuisi hengitettävä ilma. Heidät eristetään ja suljetaan selliin, joka ei suurestikaan poikkea kassakaapista, sillä jokaisella eristykseen joutuvalla on tunne siitä, että hän tukehtuu hetkellä millä tahansa.
Minä tiedän tämän tunteen, etenkin kun sairastin uniapneaa muutaman vuosikymmenen ajan. Minulla oli jopa toista sataa hengityskatkosta yön aikana. Nukuin 12- 15 tuntia vuorokaudessa, mutta olin siitä huolimatta kuolemanväsynyt. Avioliittoni oli todella vaikea, ja sen lisäksi oli jatkuva painostus ja luonnehäiriöinen tuhomieli työni piirissä olevien ihmisten taholta. Miten ylipäätänsä olen selvinnyt kaikesta hengissä ja mieleltäni terveenä? Uniapnean paransi lopulta melko hankala leikkaus, missä kurkustani poistettiin kaikki pehmeä kudos, niin että nyt helposti vetäisen juoman väärään kurkkuun. Mutta muita ongelmia ei voidakaan kirurgisesti poistaa.
Ymmärrän hyvin sen taistelun ja ponnistelun, mitä kaiken tuollaisen jälkeen tarvitaan normaaliin elämään palaamiseksi. Mutta kuinka ihana tunne onkaan se, kun yhtäkkiä, näihin asioihin etäisyyttä saatuaan, huomaa jotakin erikoista vuoteeseen mennessänsä. Muistan sen lopun elämääni, kun makasin kyljelläni sängyssä ja ihmettelin jotakin. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mitä se oli. Hyvät ihmiset, raskas tunne ja puristus rintakehässä oli aivan yhtäkkiä kadonnut, ja minä hengitin aivan kuin raikasta vuoristoilmaa!
Se ahdinko ja tunne tukehtumisesta, joka vallitsee jokaisen LH-persoonan uhrin elämässä, on niin todellinen, ettei sitä voi käsittää kukaan muu kuin sen itse kokenut. Onko ihme, jos minäkään en yöllä ymmärtänyt hengittää, kun päivälläkin oli tunne siitä, ettei oikein jaksa eikä osaa hengittää? Luonnehäiriöinen käyttäytyminen on niin tuhoavaa, että sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua totaaliseksi tuhoamiseksi. Jos kertoisin yksityiskohtaisesti, kuinka työtoverini ja ystävinä pitämäni ihmiset pyrkivät tuhoamaan työni ja elämäni, ei varmastikaan kukaan uskoisi minua.
Tässä juuri on kaiken murheellisuus. Nämä kertomukset ovat todellakin niin uskomattomia, etteivät useimmat uhrit uskalla lausua niitä julki, koska kaiken kokemansa jälkeen ovat itsekin alkaneet epäillä onko sellainen ylipäätänsä mahdollista.
Todella vaikeina hetkinä uhri vannoo sisimmässänsä, että nyt kaikelle on tultava loppu, minä en kerta kaikkiaan jaksa enää! Hän ei puhu asiasta kenellekään, vaan suunnittelee jo mahdollisesti eropapereiden hakemista, tai menemistä jonkun asiantuntijan luokse saadakseen apua lopullisen ratkaisun tekemiseen. Onko LH-persoonalla yliluonnollisia kykyjä? Minä olen kallistunut uskomaan, että heillä on jokin selittämätön vaisto, mitä ei voida tieteellisesti tutkia. Vaikka uhri ei puhu mitään, ei osoita sisäisiä tuntemuksiansa millään tavalla, osaa piinaaja juuri oikealla hetkellä vetäistä oikeasta narusta.
Liisa eli yhtä elämänsä kauheinta vaihetta. Hän oli itse asiassa jo ihmisraunio, joka päivittäin ja hetkittäin oli mitä suurimmissa sisäisissä ristiriidoissa. Hänen sielunsa huusi vapautusta keinolla millä tahansa. Useamman kerran hän oli autolla ajaessansa ollut valmis kääntymään vastaan tulevan rekan alle, mutta hän oli lukenut siitä, kuinka traumaattinen tuollainen kokemus on rekkakuskille. Hän oli suunnitellut myrkyn hankkimista, unilääkkeiden ottamista alkoholin kanssa. Hän oli suunnitellut avioeroa, mutta koska Jussi oli uhkaillut etsiä hänet vaikka maailman toisesta äärestä, pelkäsi hän tätäkin vaihtoehtoa. Häneen oli kylvetty pelko kaikkea kohtaan. Hän oli umpikujassa.
Eilen hän oli päättänyt lähteä kotoa, kun Jussi jälleen kerran oli saanut todella pahan raivokohtauksen ja haukkunut häntä huoraksi ja lesboksi, kun hän oli halunnut mennä teatteriin ystävättärensä kanssa. Liisa ei itse asiassa olisi saanut mennä minnekään, hän oli kuin kuritushuonevanki, joka ei päässyt ollenkaan raittiiseen ilmaan. Jussi pelkäsi hänen kohtaavan ihmisiä, jotka antaisivat hänelle niin suuren vapaudenkaipuun, että hän lopultakin jättäisi kotinsa. Siksi Jussi piti huolen siitä, ettei Liisalla olisi omaa rahaa käytössänsä.
Liisa oli siis tehnyt päätöksensä ja pakannut jo pienen matkalaukun. Rahaa hänellä oli juuri sen verran, että hän pääsisi äidin paikkakunnalle. Vuosien ajan hänen rikkinäinen sisimpänsä oli vatvonut asioita edes takaisin aivan kuin lasten leikissä, eipäs, juupas, eipäs, juupas …tämä kaikki oli ollut todella kuluttavaa, koska hän ei pystynyt tekemään lopullista päätöstä.
Nyt tapahtui taas tuo yliluonnollinen asia, aivan kuten aina ennenkin. Jussi ei voinut tietää mitään hänen pakkaamisestansa, ei hänen ratkaisustansa viimeinkin lähteä kotoa. Juuri kun Liisa helpotuksesta huokaisten piilottaa matkalaukkunsa eteisen komeroon talvivaatteiden taakse tunnin päästä tapahtuvaa lähtöänsä varten, tulee pihalle auto. Jussi tulee kotiin kesken päivää toisessa kädessä Alkon kassi, toisessa suuri kukkakaupan puketti!
Kirjoittaessani tätä, tekisi minun, jolla ei ole tapana kiroilla, mieli lausua joitakin todella rumia sanoja pitkänä pötkönä. Mistä ihmeestä nämä ihmiset vaistoavat uhrin irtautumisyrityksen? Kuka heille kertoo siitä? Taustani seurakunnallisessa elämässä pakottaa minut tässä kohden lausumaan julki jotakin sellaista, mitä en ajatellut ollenkaan kirjoittaa. Luonnostaan uskon Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä kaikesta näkemästäni huolimatta, mutta tämä piirre LH-persoonassa pakottaa minut uskomaan myöskin siihen pimeyden puoleen, jota vastaan joudumme koko elämämme ajan taistelemaan. Onko näillä ihmisillä jokin aivan erikoisen luottamuksellinen suhde tämän pimeyden hallitsijan kanssa, sillä ei kukaan eikä mikään voima tässä maailmassa ei saa minua uskomaan, että Jumala paljastaisi uhrin pakoyritykset?
Aina kun uhri kaiken ahdistuksen keskellä on päätynyt jonkinmoiseen ratkaisuun, muuttuu piinaaja hetkessä maailman suloisimmaksi olennoksi. "Enhän minä toki sellaista tarkoittanut! Enhän minä hyvänen aika voi sellaista tahtoa! Nyt sinä olet jälleen kerran käsittänyt kaiken väärin! Voitko sinä todella uskoa sellaista minusta?" Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa loputtomiin. Yksikään uhri ei ole kertonut minulle, että LH-persoona olisi tällaisessa tilanteessa selvästi pyytänyt anteeksi; käyttänyt sanaa "anteeksi". Itse voin murheellisena kertoa, että niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, joina olen kokenut luonnehäiriöistä kohtelua, ei yksi ainoakaan näistä ihmisistä ole millään tavoin esittänyt anteeksipyyntöä, saati sitten osoittanut katumusta. Mutta jotta en kokonaan olisi lopettanut työtäni, on aina viime hetkellä tuotu esiin jotakin sovittelevaa, jotta minun hyväksikäyttöäni olisi voitu jatkaa. On itse asiassa nöyryyttävää joutua myöntämään, että on antanut käyttää itseänsä hyväksi. Olen itse ollut luonnehäiriöisen hyväksikäytön uhri. Mistä tuo lumovoima saa alkunsa? Olemme jo puhuneet siitä.
Muuttuuko hän mahdollisesti joskus sellaiseksi kuin jatkuvasti lupaa? Muuttuuko hän, vai muuttaako hän sinua, minua? Kuin yhteisestä suusta voin kuulla jokaisen uhrin yhtäpitävän huudon: "Olen odottanut kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, (voi hirvitys!) viisikymmentä vuotta. Hän ei ole muuttunut parempaan suuntaan, vaan päinvastoin!" Hän ei näytä muuttuvan, mutta jos hän sairastuu tai väsyy, hän ei jaksa koko ajan vahtia kuritushuoneen ovella, ja uhri saa hiukan hengähtää. Mutta onko se vielä ihmisen arvoista elämää? Ei varmastikaan. Ainoa todellinen päämäärä on päästä kokonaan ulos sellistä, sillä ketään ihmistä ei saa teljetä minnekään.
Uhri menettää toivonsa muutaman vuoden kuluessa, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän ei osaa enää edes odottaa parempaa. Useimmiten häntä pitää pirteänä ympäristön paine, joka koko ajan kehottaa yrittämään sittenkin, koska ainahan on toivoa. Tämä on jälleen kohta, jossa mieleni tekisi ladella joukko rumia sanoja päin näiden tekopyhien rauhantekijöiden autuaita pläsejä. Yksikään näistä toivoa täynnä olevista neuvojista ei olisi valmis toteuttamaan sitä, mihin muita patistaa. Ei yksikään!
Copyright Markku Vuori 2002 Kaikki oikeudet pidätetään Osittainenkin julkaiseminen tai kopioiminen ilman kirjoittajan lupaa kielletty.