Luonnehäiriö ja
luonnehäiriöinen käyttäytyminen
Mikä on luonnehäiriöisen
uhrin asema
Olen hiljattain muuttanut Tampereelta pääkaupunkiseudulle. Mielessäni on pitkään ollut kirjoittaa muutama mielenterveyteen liittyvä kirjanen. Selvitellessäni ajan mittaan kertynyttä tavaramäärääni, joka jo jossakin vaiheessa alkoi hirvittää, sattui käteeni vuosien takaa oleva kasetti, jonka päälle olin kirjoittanut: "Kauhistuksen kanahäkki". Olin joskus kaukana menneisyydessä äänittänyt yhden perheriidan, joka oli innoittanut minut nimeämään kasetin edellä mainitulla tavalla. Nyt aivan spontaanisti tiesin siinä olevan ensimmäisen kirjani nimen. Mikä sen paremmin sopisi otsikoksi niille asioille, joista tulemme puhumaan!
Minua on aina kiinnostanut ihminen. Jo varhaisesta nuoruudestani lähtien olen mielelläni tarkkaillut ympärilläni olevia henkilöitä, koska minulla on ollut siihen hyvä mahdollisuus. En ole koskaan kärsinyt varsinaisista mielenterveysongelmista, mutta tietynlaisten elämän koukeroiden johdosta olen aina ollut hiukan outo tyyppi, jota ei niin kovin herkästi ole otettu mukaan porukoihin. Minä olin jossakin määrin koulukiusattu, vaikka suuren osan aikaa olin luokan oppilaiden parhaasta päästä. Niinpä olen usein jäänyt tavallaan syrjästä seuraajaksi, missä on se hyvä puoli, että se suo mahdollisuuden tarkkailuun ja havainnointiin. Jotakin hyötyä on siis liian suuresta päästä ja tukevasta ruumiinrakenteesta! Positiivista ajattelua parhaimmillaan, sillä tässä elämäni vaiheessa, 55 vuotiaana, olen kiitollinen jokaisesta elämästäni päivästä, sillä olen varmaankin saanut kokea jotakin sellaista, mikä suurimmalta osalta ihmisiä on jäänyt oppimatta. Minä en niinkään ole lukenut tavatonta määrää kirjoja, mutta olen lukenut ihmisiä, tapahtumia.
Nuoruuden jälkeinen elämäni ei sisällä kovinkaan paljon iloisia päiviä ja onnen tunnetta, mutta siitä huolimatta voin sanoa olevani onnellinen ihminen. Onni ei ole aina sitä, mitä niin mielellämme ajattelemme. Katson juuri nyt suureksi onneksi sen, että elämäni aikana olen saanut kokea niin paljon ihmissuhteita ja osallisuutta lähimmäisteni koettelemuksiin ja kärsimyksiin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa ymmärtäväni kärsivää ja rääkättyä ihmistä.
Minä olen maallikko joka suhteessa, eikä minulla ole minkäänlaista todistusta jostakin koulutuksesta, mikä soisi minulle pätevyyden kirjoittaa ihmissuhteista. Tässä juuri on tämän hetken suuri ongelma. Kaikkialla kysytään todistuksia, ja pätevyyden mittarina on aina vain enemmän koulutus jossakin oppilaitoksessa ja päästötodistukset. Mitä voidaan esittää mustaa valkoisella, se painaa tavattomasti, mutta mitä on ihmisen sisimmässä, olemuksessa, se jää toisarvoiseksi. Ihminen voi oppia valtavan määrän asioita päässänsä, mutta jos kaikki tämä ei ole hänelle sydämen asia, unohtuu parhainkin oppi hyvin pian, ja jäljelle jäänyt oppineisuus on läsnä teoriana, mutta ei tavoita todellisuutta ja käytäntöä.
Minä en puolusta tietämättömyyttä ja oppimattomuutta, mutta koska takanani on lähes neljänkymmenen vuoden kokemus sielunhoito- ja seurakuntatyöstä ns. vapaissa piireissä ja yli kolmenkymmenen vuoden palkattu työura samalla alalla, en missään suhteessa voi pitää itseäni tietämättömänä näiden asioiden suhteen. Minun tapaisiani ihmisiä on paljon tässäkin maassa, ja puhun nyt osaltaan meidän kaikkien puolesta. Jos olemme rehellisiä, ei ihmissuhdetyössä ole niinkään suurta merkitystä jollakin koulutodistuksella, vaan enemmänkin ihmisen sydämen asenteella. Työtä ei tehdä todistuksilla eikä oppikirjoilla, vaan yhä suuremmassa määrin tulee tilanteen pahetessa korostumaan sen merkitys, että todellinen ratkaisu mielenterveysalalla ei ole rahassa eikä uusissa näkemyksissä, vaan siinä, että tärkein instrumentti tässä työssä on ihminen itse.
Olen osallistunut joihinkin vertaisryhmänvetäjäkursseihin, jotka ovat kestäneet kahdesta neljään päivään. Näiden oppijaksojen aikana on korostetusti tullut esiin yksi hyvin kattava seikka tämän alan perustotuuksista. Useamman päivän ajan opetetaan mitä vertaisryhmätoiminta tarkoittaa, ja kun sitten otetaan käteen tästä toimintamuodosta kertova esite, lukee siinä: "Mitä vertaisryhmän vetäjän tulee tietää?" Vastaus kuuluu: "Ei mitään." Tämä on karikatyyrin tapainen kuva asiasta. Tieto ei ole ratkaiseva, vaan se, että jokainen osallistuu tähän toimintaan omana itsenänsä, sellaisena kuin on – omana persoonanansa.
Minun käsitykseni mukaan tämä on perustavaa laatua oleva totuus kaikessa mielenterveystyössä. Tärkein työväline tällä alalla on oma persoona, oma itse. Tämä pätee niin vertaisryhmiin kuin ammattiauttajiinkin. Mitä näiden kahden ryhmän välillä on, on minulle ollut jo yli vuoden ajan mitä suurin järkytyksen kohde. Olen törmännyt suureen mustaan aukkoon, joka imee itseensä kaiken sinne sattuvan.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen pyrkinyt luomaan itselleni kuvan maamme mielenterveystyöstä, ja olen toivonut törmääväni edes yhteen vaikutusvaltaiseen henkilöön, jolla olisi jotakin kerrottavaa tästä tuntemattomasta alueesta vertaisryhmien ja ammattiauttajien välillä. Pettymyksekseni joudun edelleenkin toteamaan, ettei tietämykseni juurikaan ole parantunut. Siksi tahdomme omalta osaltamme tehdä parhaamme täyttääksemme tätä aukkoa, ja olemme perustaneet mielenterveysyhdistyksen: "IHMINEN TAVATTAVISSA ry." Yksi sen tärkeimmistä tavoitteista on saada mahdollisimman moni ihminen kiinnostumaan mielenterveystyöstä, nimenomaan noiden kahden aika kaukana toisistaan olevan ryhmän välillä. Emme etsi niinkään koulutettuja ihmisiä, vaan laupiaita samarialaisia, joilla vielä on sydäntä tien poskessa makaavia ahdistettuja kohtaan. Kunpa ympäri maata voitaisiin kaikkialle perustaa tällaisia vaikkapa vain yhden ihmisen "toimistoja", missä on IHMINEN TAVATTAVISSA!
Reilu vuosi sitten elämässäni oli avioeron tähden tavallista suurempi kriisitilanne, joka sai minut hakeutumaan tamperelaisen mielenterveysyhdistyksen masentuneiden ryhmään. Kokoonnuimme kerran viikossa, mikä tuntui todella hyvältä aikataululta. Kahden viikon väli on akuutissa tilanteessa liian pitkä. Noin kuukauden kuluttua saatoin todeta tyydytyksellä: "Ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen tunnen olevani ihminen ihmisten joukossa!" Tämän toteaa johtavassa asemassa oleva sananpalvelija, jolla on aina ollut ympärillänsä joukko ihmisiä! Osaan siis antaa arvoa tälle toiminnalle. Syksyllä 2002 minulla oli oma masentuneiden ryhmäni, jonka kanssa sain kokea entistä paremmin tällaisen toiminnan mielekkyyden. Muuttoni johdosta ikävä kyllä jouduin jättämään tämän ryhmän eri henkilölle.
Mutta nyt esittäessäni toivomukseni päästä kokotoimisesti mukaan mielenterveystyöhön olen hämmästyttävässä määrin joutunut kohtaamaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja vastustusta. Karikatyyrin muodossa esittääkseni asian, siten kuin monet tuntuvat ajattelevan: "Koska olen ollut masentuneiden ryhmässä vuoden ajan, en selvästikään ole aivan terve, ja siksi kuulun edelleenkin vertaisryhmätoiminnan piiriin. Jos esitän toivomuksen kokopäiväiseen työhön tällä alalla, olen sitäkin sairaampi, koska sellaista mitä toivon, ei ole olemassakaan; 'vain sairaat ovat kiinnostuneita toisista sairaista'. Koska minulla ei ole koulutodistuksia mielenterveysalalta, en ole oikeutettu tekemään mitään. Suorastaan pelätään, että alan toimia terapeuttina ilman asianmukaista koulutusta!" Siitä huolimatta olen kuullut yhä uudelleen etenkin masennuksesta kärsivien suusta: "Minä keskustelen paljon mieluummin jonkun maallikon, kuin ammatti-ihmisen kanssa!"
Minä tiedän mitä masentuneisuus merkitsee, sillä olen itse läpikäynyt sen mitä syvimmässä määrin. Erityisesti sain kymmenien vuosien ajan kokea työni johdosta niin murskaavaa luonnehäiriöistä alas painamista ja suoranaista vainoa, että söin usean vuoden ajan masennuslääkkeitä, mitä en useille tuttavilleni ole koskaan voinut kertoa, niin hullua kuin se onkin. Masennus kyllä ymmärretään, mutta että niellään lääkkeitä! Se ei monen mielestä ole sopivaa. Jossakin suhteessa tuntuu kuin olisimme palanneet takaisin pimeään keskiaikaan.
Työni puitteissa olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien kanssa, ja mikä kaikkein surullisinta, olen joutunut hyvin läheisesti tutustumaan yhteen vakavimmista ja laajakantoisimmista sairauksista: luonnehäiriöön. Tuskin mikään muu sairaus tuottaa niin paljon piiloon jäävää ahdistuneisuutta ja kärsimystä läheisten / työtovereiden keskuudessa. Yhtenä suurimpana syynä on tietämättömyys tämän sairauden suhteen. Yleisesti uskotaan sitä sairastavan noin 2-3 prosenttia väestöstämme. Tämä on kuitenkin sairaus, joka vaatii tietynlaisen kasvualustan, joka määrittelee sen laadun ja kehittymisen. Nyt lähes 40-vuotisen kokemuksen perusteella rohkenen esittää väitteen, että edullisin kasvualusta sille on ns. uskonnollisella alueella, etenkin kaikissa niissä hengellisissä piireissä, jotka ovat valtakristillisyyden ulkopuolella tai kuuluvat johonkin sen alalahkoon. Näissä piireissä esiintymisprosentti saattaa olla moninkertainen ainakin paikoitellen. Tästä kirjoitamme eri julkaisussa.
Olen suomentanut kirjallisuutta yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja kirjoittanut itse tuhansia sivuja tekstiä. Kaikki kielet ja asiat olen opetellut oman kantapään kautta, eikä taitojani kukaan ole asettanut kyseenalaiseksi. Kun nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen alan kirjoittaa mielenterveysasioista, jää nähtäväksi miten kirjoittamaani suhtaudutaan. Olen valmis tähän haasteeseen, tietoisuudessa maallikkoasemastani. Minä en ole yksin, ja kirjoitan kaiken tämän herätelläkseni muitakin kaltaisiani tämän asian suhteen, joka päivittäin kasvaa tärkeydessään, vaikka sen niin harva tiedostaakin. Minun kaltaisiani ihmisiä tarvitaan tänään todella kipeästi, ja huomenna vieläkin enemmän. Vaikka tämä yhteiskunta ei sitä tajua, eivätkä meidän päättäjämme, me kuitenkin tiedämme tarpeellisuutemme!
Tässä kirjoittamani asiat ovat niiden kanssa tekemisiin joutuneille niin tavattoman raskaita ja masentavia, että katson parhaaksi jaksotella ne kirjan alkuosassa siten, että välillä on lainauksia ja kommentteja positiivisista asioista. En myöskään pyri laatimaan seikkaperäistä ja viimeiseen asti jäsenneltyä teosta, vaan vuosikymmenien aikana omaksumani tavan mukaan kirjoitan asiat sydämelleni tulevassa järjestyksessä tietoisena siitä, että kirjan toisessa osassa voi oikaista ja korjata sen, mikä on tarpeen. Koko mielenterveysasia on monessa suhteessa kuin veteen piirretty viiva. Kuinka sitten voitaisiin laatia tyhjentävä selonteko sellaisista asioista? Joidenkin kirjoittamieni asioiden suhteen saattaa vallita erilaisia mielipiteitä. Se on hyvin tarkoituksenmukaista, sillä päämääränäni ei ole laatia oppikirjaa, vaan herättää ajatuksia ja keskustelua.
Olen kiitollinen jokaisesta kannanotosta ja mahdollisesta lisäinformaatiosta. Tältä alueelta on tavattoman vähän todellista tietoa omalla kielellämme, ja kirjoittamiseni perustuukin pääosin siihen, mitä jo mainitsin. Minä en ole opiskellut vuosikausia ollakseni ammattilainen (olen lukenut melkoisen määrän ihmistuntemusta koskevia teoksia), mutta minä olen koko elämäni ajan lukenut ihmisiä ja ympäristöäni. Nyt kädessäsi oleva kirja on tulos sielunhoidollisesta ja mielenterveyteen liittyvästä työstäni monen ihmisen kohdalla. Kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, vaikkakin asiat on otettu elävästä elämästä.
Jo alkuun täytyy todeta yksi tärkeä seikka. Tätä ei ole kirjoitettu diagnoosin laatimiseksi jostakin ihmisestä. Kuten tunnettua, luonnehäiriön suhteen kohtaamme ehkä yhden vakavimmista haasteista mielenterveyden alalla. Koska tällaiselta persoonalta puuttuu lähes aina täydellisesti sairauden tunne, ei hän myöskään etsi apua, koska ei myönnä olevansa sairas. (Hän pitää muita ihmisiä sairaina.) Siksi on lähes mahdotonta laatia hänestä diagnoosi, mutta kirjoitan tämän ajatusten herättämiseksi. Me emme saa, etenkin diagnoosin puuttuessa, leimata ketään luonnehäiriöiseksi, koska kohtaamme heti juridiset seikat, jotka saattavat johtaa mitä suurimpiin, ennalta arvaamattomiin vaikeuksiin jopa raastuvan merkeissä. Niinpä ei kukaan voi kirjoittaa ja puhua aiheesta tähän tapaan: "Minä tiedän näistä asioista niin paljon, koska työtoverini, mieheni, vaimoni, hyvä tuttavani tai lähisukulaiseni on luonnehäiriöinen." Koko totuutta ei ehkä milloinkaan pääse kertomaan, vaikka asian taakse kätkeytyisi kuinkakin suuria tragedioita ja vastoinkäymisiä. Tulee tyytyä siihen, jos saa avun ja pääsee irti painajaisestansa.
Minä vastustan, maallikkona, mitä suurimmassa määrin sitä leimaamista, mikä juuri nyt tapahtuu tällä alueella. Tätä sairautta kutsuttiin ennen nimellä psykopatia ja sairasta kutsuttiin psykopaatiksi. Nimitys oli aikanaan varmastikin kyllin kuvaava ja leimaa antava nimenomaan sen aikaisen käsityksen mukaan. Nämä ihmiset miellettiin aivan oikein vaarallisiksi ja tuhoaviksi. Mikä sitten lienee perusteluna, että myöhemmin heitä alettiin kutsua luonnehäiriöisiksi? Onko se kauniimpi ja vähemmän leimaava käsite nimenomaan sen suhteen, että tänään kadulla suoritetun gallupin perusteella voitaisiin todeta, että ani harva tietää mitä se merkitsee? Samankaltainen tulos olisi terveydenhoitoalalla. Yllättävän harva "ammatti-ihminen" on selvillä tämän sairauden todellisesta laadusta.
Mitä minä siis vastustan, on se, että nyt kaikelle luonteeseen liittyvälle sairaudelle on annettu yleisnimitys "persoonallisuushäiriö" ikään kuin entisestään haluttaisiin sotkea ihmisten mielet. Tunnen monia henkilöitä, jotka on luonnehdittu persoonallisuushäiriöisiksi. He eivät ole toiselle ihmiselle vaarallisia eikä tuhoavia. He tunnistavat itse ongelmansa ainakin jossakin määrin. Kun yleinen käsitys on, että vakavasti luonnehäiriöinen ei voi kokea todellista parantumista, voidaan tuskin tehdä pahempaa virhettä kuin se, että kaikki "persoonallisuushäiriöiset" leimataan toivottomiksi tapauksiksi. Toivoisin, että tämä käsitteiden vesittäminen lopetettaisiin, ja vaikeita ja tuhoisia tapauksia kutsuttaisiin edelleenkin luonnehäiriöisiksi ja lievempiä tapauksia persoonallisuushäiriöisiksi.
Minä itse tulen pysymään tällä linjalla, riippumatta "viisaampien" eriävistä mielipiteistä. Samoin haluan käyttää käsitteitä luonnehäiriö ja luonnehäiriöinen käyttäytyminen. Tämä yhteiskunta ja ennen kaikkea uskonnollinen maailma on luonut tietämättänsä (???) oivallisen kasvuperustan luonnehäiriöiselle käyttäytymiselle, mikä ei vielä sinänsä merkitse varsinaista sairautta, vaan sairaalloisuutta. Siitä puhumme kuitenkin enemmän kirjan seuraavassa osassa.
Copyright Markku Vuori 2002 Kaikki oikeudet pidätetään Osittainenkin julkaiseminen tai kopioiminen ilman kirjoittajan lupaa kielletty.