KIRJOITUSSARJA:
PSYKOPATIA/ NARSISTINEN PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ

Lapset kostavat
isien ja äitien
pahat teot uhrille

IHMINEN TAVATTAVISSA ry
Ihmissuhdekouluttaja Markku Vuori

 

Lapset kostavat isien ja äitien pahat teot uhrille

Olemme jo useasti esittäneet ajatuksen, että tässä maassa tuskin on onnettomampaa ihmisryhmää kuin psykopaatin uhrit. Nämä ihmiset jäävät elämässään paitsi valtavasta määrästä sellaista, mikä kuuluu normaaliin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Ensinnäkin he jäävät ilman kaikkea sitä, mitä kuuluu käsityksemme mukaiseen avio- tai yhteiselämään. Kaikki lupaukset osoittautuvat tyhjäksi sanahelinäksi ja kuljetaan traumaattisesta kokemuksesta toiseen.

Jos ihminen vain jäisikin ilman jotakin normaaliin elämään kuuluvaa, ei se olisi tutkistelummekaan piirissä mitään sanoinkuvaamatonta. Useimpien ihmisten toivomukset eivät toteudu odotetulla tavalla. Pahinta on oikeastaan se, mikä usein näkymättömän henkisen väkivallan avulla imetään uhrista, jonka odotukset eivät ole päässeet toteutumaan, eli otetaan jostakin sellaisesta, mihin ei koskaan ole annettu mitään.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, selkokielellä? Uhri on jo ollut tähänastisen elämänsä antavana osapuolena saamatta vastinetta antamallensa. Ja nyt hänestä imetään jotakin sellaista, mikä vielä on jäljellä, hänen perusolemukseensa kuuluvaa, jonka ei tulisi kulua ollenkaan. Eli virtausta tapahtuu vain yhteen suuntaan: ulos uhrista.

Juuri nyt emme puhu tästä enempää. Puhukaamme siitä, millaisissa olosuhteissa uhri alkaa mahdollisen toipumistaistelunsa. Hän on jo vuosien tai vuosikymmenien ajan pyrkinyt purkamaan tuskaansa jollekin luotetulle henkilölle, mutta on tuskin löytänyt ketään "todellista uskovaa". Tähänastinen elämä on siis ollut taistelua viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt pitäisi löytää niitä tekijöitä jotka mahdollistavat hengittämisen ja sydämen hapensaannin. Valtava oivallus on todeta, ettei olekaan ainoa samanlaista kokenut. Tämä valkeneminen antaa elämälle uutta potkua tapauksesta riippuen kuukausista vuosiin. Ettei olekaan itse hullu, antaa ainakin saman verran lisäpotkua. Näiden eväiden kanssa siis mennään eteenpäin hyvän matkaa, kun mahdollisesti vielä löytyy edes yksi henkilö, joka uskoo kaiken kerrotun.

Kerratkaamme tässä vaiheessa: uhri on elänyt tähän asti elämää, jossa hän jokaisessa suhteessa on ollut antava osapuoli, saamatta oikeastaan mitään vastinetta uhrautumisellensa. Kun hän ei enää uhraudukaan, on turha odottaa mitään positiivista niiltä henkilöiltä, jotka nyt tuntevat itsensä uhriksi, koska menettävät uskollisen orjan. Eli entisestä elinympäristöstä ei löydy tukea eikä ymmärtämystä, vaikka tietyt ystävyyssuhteet olisivatkin kestäneet vuosia. Orjansa vapaaksi pakolla laskenut "faarao" tietää kaikki keinot orjan mustamaalaamiseksi.

Usein orja on katsonut parhaaksi jättää entinen asuinseutu ja on muuttanut ainakin lähikaupunkiin, jos ei kauemmaksikin. Eli hän on joutunut heittäytymään kuvainnollisesti tyhjän päälle, kun taas faarao jatkaa hovissaan kynttilänjalkojensa ja mahdollisesti avovaimojensa kanssa, varmistetuissa olosuhteissa. Mahdollisesti hän myöskin ihailee kaikkia orjan jättämiä esineitäkin, jotka hän mahtavuudessaan on ominut itselleen korvaukseksi menetetyistä eduista. Jopa orjan sukukalleudet itsestään selvästi kuuluvat isännälle, orjan isän ja äidin kuvia myöten, joita ei kylläkään pidetä seinällä tai takan reunustalla, vaan kiusan tähden ne on tungettu vaatekomeron kauimmaiseen nurkkaan.

Orja on siis tyhjän päällä aivan sananmukaisesti, koska pääsääntöisesti useimmat uhrit ovat kadottaneet omaisuutensa hovissa palvellessaan. Suurin vääryys ei ole vain siinä, että toinen omii lähimmäisensä tavaroineen päivineen. Onko vaimo lähimmäinen, olisi pitkänkin keskustelun aihe. Vääryys on myöskin saattaa lähimmäinen siihen tilaan, ettei tämä pysty huolehtimaan toimeentulostaan. Näkyvän omaisuuden kavaltaminen on oikeudenkin edessä rikos, mutta kuka puhuu tänä päivänä siitä, kuinka ihminen voidaan tietoisesti sairastuttaa sellaisella tavalla, ettei tulevaisuudessakaan ole kykenevä elämään sellaista elämää kuin haluaisi.

Kaikki tuttavat ja ystävät on karkotettu pois, persoonallisuus on hajallaan, ruumiskin oireilee liiallisen henkisen paineen alaisena. Työkyky on liian ahdistavassa ilmapiirissä alentunut tai kadonnut kokonaan.

Uhri on siis aivan käytännössä menettänyt kaiken, elinvoimaansa myöten. Hän on luuseri täysin ilman omaa tahtoaan ja tarkoitustaan. Hänestä on tehty luuseri toisen ihmisen hyödyn tähden!

No niin, tähän asti on menetetty valtavasti kaikenlaista inhimillisyyttä, ihmisyyttä. Välineet toipumiseen ovat vähissä, onneksi ei täysin poissa. Mikä on kaikkein tuskallisin kokemus nyt kaiken tämän jälkeen? Toipuminen on alkanut ja persoonallisuus on eheytymässä, vaikkakin tuskallisen hitaasti. Mikä on isän ja äidin suurin onni ja lohtu tässä elämässä? Itsestään selvästi lapset. Lapset antavat elämälle tarkoituksen, päämäärän. Mitä ei itse kukin tekisi lastensa hyväksi?

Mitä tapahtuu useiden uhrien elämässä juuri tässä vaiheessa? Faarao tai Nefertiti on murheen murtama kun palvelija on poistunut ja etsii lohtua elämäänsä. Niin, kaikki kaikessa on nyt hänelle hänen perikuntansa, jolle tähän asti ei ole liiennyt yhtään aikaa. Nyt istutetaan poikaa polvella ja kerrotaan tälle iltasatuja kauheasta puolisosta, joka kavaluudella pakeni hovista ja jätti näin ihanan isän tai äidin itkemään yksinäisyyttään. Onneksi sentään on nyt tämä perillinen, jonka onni on kaikki kaikessa kärsivälle hallitsijalle, jonka nyt on löydettävä uusi palvelija täyttämään pienimmätkin toivomukset.

Kukaan järkevä ihminen ei jättäisi tällaista ihanaa hovia ja paratiisia, joten lapsi kulta, sinulle on nyt kerrottava jotakin aivan käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, vaikka se niin satuttaakin sielua! Ja sitten lapsi kuuntelee, mahdollisesti päivästä toiseen niin välttämättömiä totuuksia, vaikkakin lapsen korville sopimattomia. Nämä faaraot ja kuningattaret eivät ole tähän elämänsä hetkeen mennessä todellisuudessa ajatelleet lastensa parasta, eivätkä pysty siihen nytkään. Onhan aivan pakko todistaa äidin tai isän hylkäämälle lapselle se kauhistuttava tosiasia, ettei kukaan terve ihminen tee sellaista, mitä pois lähtenyt on tehnyt!

Olemme jo kertoneet toisaalla eräästä faaraosta, joka vuosikausien ajan soitteli pois lähteneelle vaimolleen alaikäisen tyttärensä istuessa vieressä, kysellen mahdollisuutta päästä oman vaimon viereen makaamaan. Kun vaimo ilman muuta osoitti suuttumusta jo pelkän puhelun johdosta, totesi mies kerta toisensa jälkeen alaikäiselle tyttärelleen: "Voi, voi, äiti ei päästä viereensä!"

Jos tytär nyt liki kolmekymppisenä on henkiseltä tasoltaan teini-ikäinen, joudumme pakostakin esittämään monenlaisia kysymyksiä. Jos äiti ei päästänyt säälittävää isää viereensä, niin osoittiko joku muu sääliä kärsivää isää kohtaan? Ihmettelemmekö vielä, miksi monet lapset kärsivät tällaisissa perheissä niin avioliiton aikana kuin sen purkautumisenkin jälkeen?

Insestistä on vasta viime vuosina alettu puhua sellaisella tavalla kuin pitääkin. Me emme ole asiantuntijoita tällä alalla, vaikka se ilmeisestikin liittyy hyvin laajasti meidän ongelmakenttäämme. Suurin osa pedofiileistä on jonkinasteisia psykopaatteja, joilla ei ole mitään käsitystä toisen ihmisen kärsimyksestä. Jokainen heitä miellyttävä ihmislapsi on heidän maailmankuvansa mukaan heidän käytettävissään. Tämä näkyy niistä varovaisista oven raottamisista, joita tosin tapahtuu hyvin harvoin.

Näkyvin ongelmakenttämme on seurakunnallisella tasolla. Ns. uskovaisuuden on aina uskottu merkitsevän ainakin jonkinlaista pidättyvyyttä seksuaalisella alueella, mutta totuus taitaa olla taruakin ihmeellisempi.

Emme väitä uskovaisten yleisellä tasolla syyllistyvän esim. pedofiliaan, mutta tässäkin kohden on hyvä täsmentää ajattelutapaamme. Lapsen hyväksikäyttö ei ole missään suhteessa vain jotakin ruumiillista ja konkreettista. On erinomaista että nykyään puhutaan myöskin henkisestä pedofiliasta, henkisestä insestistä.

Tässä kohden olemme jo melko täydellisesti myöskin psykopatian alueella, vaikka siitä niin vähän puhutaankin. Jos esimerkkimme mukaisesti psykopaatti - isä jatkuvasti soittaa entiselle vaimolleen alaikäisen tyttären läsnäollessa ja puhuu viereen pääsemisestä ja hyvänä pitämisestä, harjoitetaan jo henkistä insestiä ja aivan vääränlaisten seksuaalisten mielikuvien luomista alaikäisen ihmisen psyykeen. Vastaavia tapauksia on olemassa valtavia määriä, vaikka niistä ei juurikaan uskalleta puhua, ei edes terapeutille tai psykologille. Miksi? Pelosta, ettei uhrikaan saa jatkossa pitää lapsia, vaan yhteiskunta ottaa nämä hoiviinsa.

Ennen kuin tullaan tähän tilanteeseen, on jo ohitettu monta porrasta, jotka olisivat mahdollistaneet puuttumisen asiaan. Mutta jos uhria ei uskota, ajaudutaan automaattisesti siihen tilanteeseen, jossa vene on jo niin täynnä vettä että se mahdollisesti onnellisessa tilanteessa tarttuu pohjaan juuri ennen putousta.

Ei ole mikään ihme että lapset ovat omaksuneet hyvin negatiivisen elämänasenteen elämään yleensä, sekä usein siihen vanhempaan, johon psykopaatin syytökset vuosikausien ajan ovat kohdistuneet. Kehittyvä lapsi tietyssä määrin kykenee näkemään elämän tosiasiat, mutta ainakin pinnallinen osa persoonallisuutta omaksuu tahtomattaankin sen mallin, minkä aikuinen aivopesun tavoin iskostaa häneen.

Tätä on tapahtunut ja tapahtuu tänä päivänä entistä enemmän. Miten me näin sivistyneinä ja mielestämme älykkäinä länsimaalaisina sitten ihmettelemme sitä tilaa, jossa lapsemme ja nuorisomme on?

Vääristyneiden seksuaalisten mielikuvien luominen alaikäisille on jo todettu rikolliseksi ainakin jossakin määrin. Mitä meidän sitten tulisi ajatella siitä, missä määrin lapsiamme vahingoittaa kaikki se negatiivisuus ja väärä tieto, mitä psykopaattipuolisot syöttävät lapsilleen, jotka usein ovat jääneet heidän koteihinsa, koska uhri tarvitsee pitkän toipumisajan voidakseen yleensäkään ajatella toisesta ihmisestä huolehtimista.

Toipumisvaiheessa uhri tarvitsisi todella vakaata henkistä tukea, koska etenkin entisen puolison luokse jääneet lapset usein ovat juuri tässä vaiheessa entistäkin voimallisemman aivopesun ja vaikuttamisen piirissä. Jos mikä niin tämä on useille uhreille todella järkyttävää, riippumatta siitä minkä ikäisiä lapset ovat. Työmme piirissä olevissa tapauksissa ilmenee entistä enemmän se surullinen tosiasia, että jopa 30- 35 vuotiaat "lapset" yhä vielä ovat sairaan puolison erikoisen vaikutuksen alaisia, vaikka hyvin suuressa määrin näkisivätkin kätketyn totuuden.

Tällainen aikuinen lapsi pyrkii elämään mahdollisimman rikasta elämää siitä huolimatta, että kotoaan sai todella niukat ja puutteelliset eväät elämänsä jatkamiseen. Tulee uusia tilanteita, ja erikoisesti liittojen luomisen yhteydessä joudutaan pakostakin selvittelemään menneisyyttä tavalla tai toisella, uuden kumppanin janotessa tietoa toveristaan ja tämän suvusta. Yleinen totuus on, että lapsi hylkää mieluummin itsensä kuin isänsä ja äitinsä. Tässä suhteessa useimmat psykopaattien lapsista ilmeisestikin vielä ovat lapsia. He käyvät ankaraa sisäistä kamppailua, johon heillä ei itse asiassa ole eväitä lainkaan. Isä tai äiti jatkaa kampanjaansa pois lähtenyttä kohtaan, ihmiset puhuvat sitä ja tätä riippuen vanhempien avioliiton näkyvyydestä. Paikkakunnalle jäänyt puoliso tietysti on avainasemassa, koska tämän luona käydään useinkin.

Usein psykopaatti kaivaa omaa hautaansa moittiessaan entistä puolisoaan lapsilleen, tai oikeammin hän aina kaivaa omaa hautaansa, johon kamalaa kyllä lapsikin saattaa pudota. Myöskin kaivaa psykopaatti omaa hautaansa jos kovin avoimesti alkaa selittää avioeroaan pois lähteneen henkilön mielisairaudella. Tämä on uskomattoman yleistä tässä maassa. Tuskin on sellaista ongelmaliittoa, jossa sairas puoliso ei tavalla tai toisella leimaisi toista mielisairaaksi. Kirjoittaja ei lyhyellä miettimisellä saa mieleensä yhtään tapausta, jossa psykopaatti ei olisi syyllistänyt uhriaan mielisairaudella.

Jos siis sairas puolisko omalla paikkakunnallaan kyllin voimallisesti julistaa pois lähteneen sairautta, tekee hän mitä suurimman karhunpalveluksen etenkin lapsilleen, joilla on valtava työ selittää asia itselleen, saati sitten tovereilleen ja tulevalle puolisolleen. Vaikka paikkakunnalle jäänyt isä tai äiti olisi mielestään hyvinkin terve, jää jäljelle kalvava epäilys, aiheettakin, periytyvästä ongelmasta. Ja jos lapsi alitajuisesti mieltää vanhempansa sairauden, niin mitä hänelle merkitsee sitten se, jos sairas vanhempi leimaa terveenkin sairaaksi. Lapsella on siis kaksi sairasta vanhempaa, kauhistus, miten on sitten hänen itsensä suhteen, jos molemmat vanhemmat ovat mieleltään sairaita!

Tämä luo pelottavia mielikuvia ja sen tulisi herättää ajattelemaan enemmän näiden ihmisten usein turhaakin kärsimystä. Turha kärsimys muodostuu turhista uhkakuvista, joita sairas vanhempi ja sen seurauksena ympäristökin aikaansaa. Lievempi psykopatia ei ole ainakaan meidän näkemyksemme mukaan periytyvää, etenkään maamme olosuhteissa. Suurin osa maamme psykopatiasta ilmeisestikin on olosuhteiden luomaa, ja siksi jaksamme toivoa jotakin parempaa tulevaisuudessa, kunhan vain asiaan puututtaisiin yhteiskuntamme taholta.

Yhteenvetona voinemme todeta, että uhrin menetys ei ole loppunut, vaan jatkuu vielä tässäkin vaiheessa. Uhri jää ilman sitä lohtua ja tukea, jota lasten omalta osaltaan tulisi osoittaa sille henkilölle, joka heidät tähän maailmaan on saattanut ja lahjoittanut heille elämän. Äiti aivan liiallisessa määrin katsotaan elämän antajaksi ja siksi aivan liian usein isän osuus lapsien huoltajuudessa mitätöidään. Äiti on eräänlainen hautomo, jossa elämä kehittyy, mutta tätä elämää ja haudottavaa ei olisi ilman isän osuutta.

Nimenomaan psykopatian kannalta joudumme näkemään sanoinkuvaamatonta vääryyttä huoltajuuskiistojen yhteydessä. Aivan liian usein psykopaattivaimo saa lapset itselleen todella vaarallisissakin olosuhteissa, mitä ei sillä hetkellä nähdä. Milloin tämä yhteiskunta haluaa uskoa sen, ettei aito psykopaatti todella välitä lapsistaan, vaikka sitä kuinka väittäisi?

Toisen maailmansodan päättymisestä on juuri nyt kulunut 60 vuotta. Saksalaisilta satelliittikanavilta on suorastaan vyörynyt valtava määrä materiaalia, jota ei ennen ole näytetty. Tästä johtuen mieleen on jäänyt useampikin väläys, missä Hitler lempeästi silittelee lapsia eri tilanteissa. Hän siis osoitti lapsille erityistä hellyyttä, mutta mikä on todellisuus? Rinnastakaamme tämä siihen hetkeen, kun hän viettää viimeisiä päiviään bunkkerissaan. Hän vaatii kaiken tuhoamista, koska ei näe kansallaan ja samalla kansansa lapsilla mitään elinmahdollisuutta ilman häntä ja ideoitaan. Hänen mielestään koko kansa saa tuhoutua, koska kansallissosialismi ei toteutunutkaan. Tämä on mitä elävin kuva tämänkin hetken pikku Hitlereistä. Jos minä en saa, ei kenenkään muunkaan tule saada!

Vasta viime vuosina on alettu käsittää natsisaksan ja kansallissosialismin aiheuttaman tuskan todellinen ulottuvuus. Keskitysleireillä eläneitä ihmisiä on yritetty tietyssä määrin auttaa, mutta satelliittilähetyksissä tulleissa haastatteluissa uhrit toteavat, etteivät he vieläkään ole saaneet todellista apua, koska kaikkea on tarkasteltu vain yleiseltä tasolta. Yksittäisten ihmisten avun ja terapian tarve on osaltaan tietoisesti pyritty unohtamaan, koska auttamisresurssit ovat niin puutteelliset. Sama pätee ns. psykopatian uhreihin. He eivät toistaiseksi ole saaneet riittävää huomiota. Oikean tiedon saaminen on ensimmäinen ja jo auttaa heitä melko pitkälle. Tietoa on kuitenkin loppujen lopuksi järkyttävän vähän. Toistaiseksi on kiitettävällä tavalla kiinnitetty huomiota itse psykopatiaan, mutta vain harvalla auttajalla on tänään todellinen kuva näiden ihmisten avun tarpeen mittavuudesta.

Kysymys on yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta avun tarpeesta, sillä mikään yksittäinen taho ei omaa riittäviä resursseja auttamiseen. Siksi tuntuu suorastaan naiivilta ja järkyttävältä se, missä määrin auttajatkin kipuilevat oman persoonallisuutensa ja huomionsaantinsa keskellä. Kateus on uskomattoman laaja ehkäisevä tekijä auttamisverkoston luomisen syntymiselle. Kuka on pätevin, kuka tietää eniten, kuka saa kaiken kunnian asian esiin nostamisesta? Jos avun tarvitsijoiden määrä arvioidaan vähintään kymmenissä tuhansissa, ellei sitten sadoissa tuhansissa, on suorastaan absurdia kipuilla auttajien henkilökohtaisella tasolla. Totuus on, ettei alalla ole yhtään asiantuntevaa auttamisorganisaatiota, eikä sellaista synnykään, elleivät auttajat suostu laajaan yhteistyöhön. Auttajia näyttää olevan, mutta ei todellista ja keskittynyttä järjestelmää.

Tieto asiasta on pirstoutuneena hyvin laajalla alueella, koska on olemassa niin valtava määrä muita ongelmia, ja yksittäisten auttajien energia pääsääntöisesti kuluu omilla alueillaan. Olisi ehkä suuri apu ongelmamme selvittämisessä se, jos alkaisimme psykopatian sijasta puhumaan enemmänkin henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, joka käsityksemme mukaan on entistä selvemmin useimpien mielenterveysongelmien takana. Ei ole suurtakaan merkitystä sillä, kärsiikö joku ihminen suoranaisesta psykopatiasta, vaiko tähän hyvin laaja-alaiseen alueeseen kuuluvasta muusta henkisestä vääryydestä.

Useimpien rikkinäisten ihmisten ja persoonallisuuksien takana on todellisuudessa kyse normaaliin elämään kuuluvista asioista, joista nämä ovat jääneet paitsi. Sen johdosta he ovat olleet ja ovat edelleenkin alttiita väärien voimien vaikutuksille, koska normaalit torjuntamekanismit on tuhottu. Suuri sotien jälkeinen sukupolvi on jäänyt vaille valtavaa määrää isyyttä ja äitiyttä, koska sota aikaansai suuren määrän todellista identiteettiään vailla olevia ihmisiä. Mitä ei ole itsellä, sitä ei voida toisellekaan antaa. Emme syyllistä ihmisiä, vaan olosuhteita, väistämättömiä tilanteita, joissa ihminen vain voi yrittää parhaansa.

Psykopatia ja siihen läheisesti liittyvät seikat eivät ole määriteltävissä ja rajattavissa tietylle alueelle, vaan on kysymys ikään kuin jostakin valtavasta meren syvyyksien mustekalasta tai hirviöstä, joka on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Ja missä varsinainen lonkero ei valtaa tilaa, siellä tietynlaiset ohuet siimamaiset lonkeroiden karvapeitteet melko näkymättöminäkin levittävät vaikutusta.

Psykopatian esiin nostaminen on tärkeä asia, mutta jos jälleen kerran, niin kuin monen muunkin asian kohdalla, ei nähdä asian laaja-alaisuutta ja näkymättömiin jääviä tekijöitä, tapahtuu sama kuin entisenkin potilaan kohdalla: leikkaus onnistui hyvin, mutta potilas kuoli!

Psykopatiassa on kysymys ihmisestä ja ihmisyydestä, joskin vääristyneessä muodossa. Ja missä on kysymys ihmisestä, siellä kaikki ongelmat kasaantuvat ja mutkistuvat. Siksi puhumme osaltaan vain henkisestä, väärästä vallankäytöstä, mitä psykopatiakin perusolemukseltaan on. Asian määrittäminen ei ole koskaan pääasia, vaan ihmisen ongelman ja kärsimyksen kohtaaminen!

Tällä hetkellä suurella innolla pyritään määrittelemään ongelmakenttäämme ja samalla unohdetaan kärsivä ihminen. Yhdistyksemme piirissä ei ole yhtään koulutettua ammatti-ihmistä, joskin uhreina on suuri määrä terveydenalan ihmisiä, joilla on toisaalta laaja ammattitaito. Heidän on kuitenkin ensin selvitettävä omat asiansa, ennen kuin he ovat kykeneviä laajemmin muiden auttamiseen.

Koska emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä ammattilaisia, on meidän syytä pysyä lestissämme. Vuosikausien ja vuosikymmenien kokemusta ei kuitenkaan korvaa mikään ja mahdollinen koulutus vain täydentää sitä. Pelkällä koulutuksella ei ongelmaamme ratkaista, sillä jokainen uhrina ollut vakuuttaa käsi sydämellä, ettei häntä todella ymmärrä kukaan muu kuin asian itse kokenut. Niin vakavan asian ja uskottavuusongelman kanssa olemme tekemisissä!

Ei ole tärkeää varmuuden saaminen, mutta näyttää kuitenkin siltä, ettei ole olemassa juurikaan niin laaja-alaista ja pitkään kestävää kärsimystä kuin mikä on luonnehäiriöisen tai psykopaatin uhrin osana. Irtautuminen tuhoavasta yhteydestä on useimmiten vain alku uusille taisteluille, missä yksinäisyys on useimpien seurana. Kärsimys ei lopu irtautumiseen, koska Hitlerin tavoin psykopaatti katkeraan loppuun asti pitää kiinni oikeuksistaan ja menetyksiensä tuomasta mielipahasta. Lapsia käytetään tässä vaiheessa mahdollisesti entistäkin enemmän uhrin nujertamiseksi. Uhri on jo tietyllä tavalla kadottanut jälkeläistensä lapsuuden ja nuoruuden ahdistajan tuottamien kärsimysten vallatessa mielen. Ja nyt kun olisi aikaa ja voimiakin lapsille, kiusaaja tekee kaikkensa estääkseen uudistetun suhteen syntymisen pois lähteneen ja lasten välillä. Ja mikä tuskallisinta, lapsenlapsiakin näytetään "suojeltavan" uhrin vaikutukselta ja "sairaudelta".

Kuinka moni uhri itkeekään yksinäisyydessään sitä, kuinka harvoin voi tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan!

Tämän kirjoittaminenkin tuottaa ahdistusta, emmekä halua enempää puristaa kyyneleitä muutenkin ahdistetuista ihmisistä. Tässä kohden tulemme yhteen suurimmista ongelmistamme. Jos entiseen elämään ei ole paluuta ja uudistuneen suhteen luominen tuntuu mahdottomalta, on pakko tyytyä saatavissa olevaan. Jos lapsia ja lapsenlapsia ei voi tavata niin usein kuin haluaa, on syytä tyytyä harvempiin tapaamisiin, minkä edellytyksenä edelleenkin on itsensä kieltäminen ja katkerienkin ajatusten nieleminen. Jos osoittaa liikaa mieltään, menettää senkin vähän mikä on saatavilla. Mutta miten saavuttaa elämisen arvoiset olosuhteet?

Tässä on suuri kysymys, minkä pohtiminen vaatisi tavattomasti sivuja ja paksuja niteitä. Todetkaamme vain lyhyesti, että on pakko luoda uusi elämä entisen raunioille ja etsiä uusia alueita ja uusia vaikutteita. Mutta eväät eivät riitä ainakaan kerrallaan kovin suuriin valloituksiin. Siksi ehdoton edellytys avun saamiseksi kätkeytyy aivan uudenlaiseen yhteisöllisyyteen, aivan uudenlaiseen verkostoitumiseen, missä eri alojen ihmiset näkevät ongelman laajuuden ja omalta osaltaan tekevät edes pienen osuuden tällä alueella.

Kuinka moni mielenterveysalan ihminen tajuaa, että esittämämme asia ulottuu henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön vaikutuksesta heidänkin alueelleen, vaikka eivät sitä vielä ole nähneet. Ihmisyys ja ihmisarvoinen elämä vaatii palvelevaa mieltä, ei vallankäyttöä. Tämän päivän ongelma on juuri narsistisessa omakuvassa, joka on aikaansaanut sen, ettei juuri missään seurakunnassakaan enää noudateta Herramme esimerkkiä palvelijana, vaan lähes jokainen odottaa palveluksia. Kukaan ei palvele pidemmän päälle saamatta mitään vastineeksi. Vallitsevana on aivan vääränlainen kuva palvelemisesta ja itsensä uhraamisesta, itsensä kieltämisestä. Tarkemman tutkistelun perusteella voi väittää, jo yksinomaan kirjoittajan kokemusten perusteella, että tätä itsensä kieltämistä ja palvelualttiutta ovat julistaneet, ketkäs muut, kuin tietynlaiset faaraot ja valtiaat, jotka tarvitsevat orjatyövoimaa tavoitteidensa saavuttamiseen!

On suorastaan järkyttävää kuunnella lukuisia kertomuksia siitä, mitä eri uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Ihmisiä käytetään häikäilemättä hyväksi eikä juuri kenelläkään ole rohkeutta puuttua asiaan. Näyttää entistä enemmän siltä, että seurakunnissa eletään eräänlaista kansallissosialismia, missä ihminen itse on jumala, ja todellinen Jumala on karkotettu jonnekin Siinain vuorelle, menneisyyteen. Seurakunta elää siis elämäänsä ilman Jumalaa!

Yksi todella mieleen jääneistä seikoista liittyy Saksan sodanjälkeiseen elämään. Erikoisesti siellä ensimmäiset rauhan vuodet olivat todella vaikeat ja ahdistavat puutteen vallitessa kaikkialla. Jos lapset siihen aikaan valittivat jostakin, jäi nyt kertovien ihmisten mieleen hyvin tuskallisena se, kuinka heitä lohduteltiin: "Älä valita! Jäithän sinä sentään henkiin!"

Tämä varmaankin kuvaa aika paljon sitä, mitä meidänkin mielessämme on. Olemme jo viitanneet onnettomuuksien uhreihin, jotka ainakin ensimmäisinä hetkinään sairaalassa toivoisivat mieluummin kuolemaa. Kuinka usein tiedotusvälineissä ja omaisten ja läheisten piirissä huokaistaankaan, että oli se sentään onni että tämä ihminen jäi henkiin, joskin hyvin vammautuneena. Ihmisyys ei todellisuudessa salli meidän ajatella toisin. Mutta kaikilla ihmisillä on omat oikeutensa ajatella elämästään mitä haluavat. Jos joku mieluummin olisi kuollut, on se ymmärrettävää. Mutta ymmärrettävää ei ole se, jos niin suuressa määrin lohduttelemme henkisen väkivallan uhreja tyhjillä lupauksilla ja puheilla, jotka perustuvat haluttomuuteemme todella puuttua asioihin!

Auttamistyömme on aivan turhaa, jos ei ole väliä sillä mihin tilaan ihminen jää, kunhan vain ei kuole! Vertaistukiryhmätoiminta on ikävä kyllä aika laajasti, resurssien puitteissa, muodostunut tavoitteisiin pyrkimisen sijasta määräaikaiseksi kokoontumiseksi, jossa käydään ilmoittautumassa: olen vielä hengissä! On hyvä että joku on hengissä, mutta on turhauttavaa, vaikka sitä ei myönnettäisikään, jos ei ole oikeanlaista tavoitetta, mikä aikaansaa tervehdyttävän ilmapiirin.

Toisen maailmansodan päättymisestä on siis kulunut 60 vuotta. Olemme jo maininneet sen, että Saksan kansa käy kovaa kamppailua omantuntonsa kanssa ja yrittää selvittää itselleen missä määrin tavallinen kansa oli selvillä kaikesta tapahtuneesta joukkotuhoamisesta. Meidän tehtävämme ei ole toimia kenenkään omanatuntona, mutta jotakin kertoo yksistään se seikka, että menneiden viikkojen aikana on tullut eri saksalaisilta kanavilta asiaa koskevia dokumentteja ja filmejä siinä määrin, että kirjoittajakin on niitä tallentanut noin viisikymmentä tuntia. Äänittämättä on jäänyt varmaankin yhtä paljon.

Mikään tämän maan päällinen kärsimys ei varmaankaan ole verrattavissa siihen, mitä esim. keskitysleireillä tuhotut ihmiset joutuivat kokemaan. Me elämme nyt tilanteessa, Suomen armaassa kotimaassa, missä kirjoittaja joutuu toteamaan jotakin, mitä useat eivät tule ymmärtämään. Me olemme puhuneet ns. psykopaattien eli narsististen persoonallisuushäiriöisten uhrien kokemasta ahdistuksesta, jonka määrää ja laatua ei kukaan sitä kokematon pysty edes kuvittelemaan. Etsimme mielikuvia ja selittäviä esimerkkejä sieltä mistä niitä voidaan löytää, koska asian itse olemuksesta ei kukaan ole vielä kirjoittanut. Ammattilaiset ovat pystyneet kuvaamaan psykopaatin käytöstä ja pinnallisesti sitä, mitä uhrien elämässä tapahtuu.

Korostamme vielä, että natsisaksan tuhoamien ihmisten kärsimys on omaa luokkaansa, emmekä halua loukata ketään henkiin jääneitä tekemällä mitään vääränlaisia ja heitä alentavia vertauksia. Mutta suotakoon kirjoittajalle mahdollisuus edes tämän kerran esittää jotakin, mikä monien silmissä saa kirjoittajan vaikuttamaan todella epäuskottavalta.

Enemmän kuin koskaan aikaisemmin on mediassa välitetty kuvia keskitysleireiltä niin natsien toiminnan kuin vapauttamisen hetkiltäkin. On näytetty kuinka leirit ovat olleet täynnä ruumiita ja miten niitä on kasattu joukkohautoihin. Jossakin vaiheessa jopa katerpillarit työnsivät ruumiskasoja suurin kuoppiin ja tietämättömyyttään vakuuttavat paikkakuntien asukkaat pakotettiin kantamaan ruumiita autojen lavoille ja monttuihin. Jokainen meistä on aina ajatellut, ettei kukaan muu voisi tällaista tuhoa saada aikaan ja uskotaan, että ihminen on oppinut niin paljon, ettei vastaavaa koskaan tapahdu.

Tuntuuko pahalta jos väitämme, että tässä on jonkinlainen kuva siitä, mitä tämän ajan väärää valtaa käyttävät psykopaatit aikaansaavat tuhansien ja kymmenien tuhansien, jos ei satojen tuhansien ihmisten elämässä henkisesti. Tänä päivänä! Etenkin meidän armaassa Suomen-maassamme! Keskitysleirien ja pakkotyöläisten kärsimys rajoittui muutamiin vuosiin 1930 ja 1940 luvuilla, mutta tämän ajan psykopaattien uhrien henkinen ja osaltaan ruumiillinenkin kärsimys ei rajoitu vain muutamiin vuosiin, vaan yhä enemmän kohtaamme ihmisiä, ihmisraunioita, jotka ovat kokeneet ahdistustaan kymmeniä vuosia, useat 30 tai 40 vuottakin. Heidän kärsimystään ei ole uskottu eikä uskota tänäänkään, koska se on niin näkymätöntä, piilossa tapahtuvaa.

Meidän on suorastaan pakko katsoa asioita aivan uudella tavalla, sillä niin maallisissa kuin hengellisissäkin piireissä henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön harrastamista on katsottu sormien lävitse, eikä sen vahingollisuutta ole nähty sellaisena kuin se todella on. "Ole iloinen, että olet sentään hengissä!" on vastaus useimmille kärsiville. Tämän vastauksen antavat poikkeuksetta itse kiusaajat ja sellaiset kansalaiset, jotka eivät vastaavaa ole milloinkaan kohdanneet.

Elämä ei käytännössä ole minkään arvoista eikä jatkuvuutta ruokkivaa, jos pääasia on hengissä oleminen. Elämisen mahdollistaa vain kaikkeen siihen kuuluvaan osallisena oleminen. Väärä vallankäyttö ei välitä mitään toisen ihmisen kärsimyksestä eikä tarpeista, vaan pyrkii kaikin tavoin vain saavuttamaan omaa hyvinvointiaan ja omaa parastaan. Siksi psykopatiassa tai vastaavanlaisessa väärässä vallankäytössä pahin ominaisuus on kykenemättömyys asettua toisen ihmisen asemaan. Tämä henki ei kykene tuntemaan toisen ihmisen sielunelämää, vaan todellakin pitää tärkeimpänä, että toinen säilyy hengissä.

Että tällaista olisi oman maamme sisällä, tuntuu useimmista uskomattomalta ja absurdilta. Nyt jo sadoista suoranaisista yhteenotoista ilmenee, että lähes jokaiselta on riistetty kaikki heidän omaisuutensa tavalla tai toisella. Mainitsimme jo siitä, että on rikollista viedä toisen omaisuus, vaikka olisi sukulaisuussuhdekin. Yhtä rikollista on ihmisyyden nimissä sekin, jos toinen ihminen tietoisesti tai tiedostamatta saatetaan tilaan, jossa tämä ei ole kykenevä hankkimaan toimeentuloansa.

Tällä hetkellä julkisella taholla nähdään ongelmamme lähinnä sillä tasolla, mikä ilmenee hyväkuntoisimpien etsiessä apua lähinnä kiusatuksi tulemisen tunteensa johdosta. Lähes kaikki yhdistykseemme yhteyttä ottaneet ovat olleet jotakin tämän tason alapuolelta, eli he ovat eläneet ahdistavissa olosuhteissa niin kauan, etteivät he ensisijaisesti etsi apua kiusaamistasolla, vaan kokevat persoonallisuutensa olevan vaarassa. He kokevat katoavansa ihmisyydestä ja useat, vertauskuvien puutteessa ehkä, ovat verranneet tilaansa jossa ovat tai johon ovat ajautumassa, autismiin. Autismia on tutkittu viime aikoina ja käsitykset ovat muuttuneet. Mutta vanhan käsityksen mukaisesti autismi lähinnä on merkinnyt persoonallisuuden katoamista jonnekin tavoittamattomiin, piiloon. Kun ihminen kokee asioita, jotka tuntuvat kestämättömiltä, pakenee ihmisen perusolemus, sielu, persoona jonnekin itsensä tai olosuhteiden luomaan turvapaikkaan.

Nykyisen tiedon mukaan tämä on vain osa totuutta. Tämän asian kuitenkin tulisi valottaa meille sitä ahdistuksen todellisuutta, minkä keskellä nämä ihmiset elävät. Ei ole oikein eikä ihmisyyden mukaista, jos tällaisen sivistysvaltion keskellä tavalliset kansalaiset kokevat elämän niin vaikeaksi, että on paettava todellisuudesta. On helppoa leimata nämä ihmiset mielisairaiksi tai oudoiksi, mutta ne olosuhteet joissa he elävät todella sairaan ihmisen kanssa, ovat todellakin kestämättömät.

Yhä useampi toteaa kirjoittajalle, etteivät ammatti-ihmiset ole käsittäneet heidän ahdistuksensa todellisuutta, vaan yhä useampaa vaaditaan tuomaan kiusaajansa yhteiseen asian selvittämiseen ammattilaisen edessä. Mitä pitäisi allekirjoittaneen tai yhdistyksemme tai jonkun vaikuttavan henkilön tai tahon tehdä näyttääkseen näille ammattilaisille, ettei mitään sen vahingoittavampaa voi olla olemassakaan, kuin tällaisen vaatimuksen esittäminen. Kaikki tällaiset tiedossamme olleet selvittämiset ovat vain tuottaneet sanoinkuvaamatonta ahdistusta uhrille, ja tilanteen jälkeen kiusaaja on tullut entistäkin aggressiivisemmaksi ja tuhoavammaksi. On osoittautunut itsestään selväksi, vaikka maallikkona sen julkituomme, ettei alamme ongelmakenttiä selvitetä tällaisella tavalla.

Selvittämistilanteissa psykopaatti on totaalisesti omalla alallaan, sillä hän on selittämisen maailmanmestari. Hän on vuosien ja vuosikymmenien ajan laatinut oman henkilöhistoriansa, josta olemme jo aikaisemminkin puhuneet. Joka ainoan itselleen epämiellyttävän tilanteen hän on hetken pettymyksen ja eräänlaisen masennuksen jälkeen käynyt lävitse omassa, puutteellisessa persoonallisuudessaan. Vaikka hän hetken on saattanut osoittaa jonkinlaista katumukseen viittaavaa, toimii hän oman intuitionsa mukaisesti. Hän ei voi sietää epäonnistumista, hän ei voi sietää pettymystä, sillä hän on mielestään täydellinen ihminen, täydellinen onnistuja. Siksi hän järkeilee jokaisen mielipahaa tuottaneen tilanteen jälkikäteen, ja niin uskomatonta kuin se asiaa tuntemattoman mielestä onkin, hänen persoonallisuutensa sisäinen tietokone on pyyhkinyt pois muistista kaiken häntä itseään syyllistävän materiaalin ja ikään kuin eräänlainen prosessori luo tilalle "uuden todellisuuden".

Miten selvität asioita tällaisen henkilön kanssa edes psykiatrin edessä, koska nyt hänen persoonallisuutensa kovalevyllä on luettavissa ainoastaan häntä itseään tukeva ja hänen puolestaan todistava materiaali! Vaikka uhri kuinka selvästi ja yksityiskohtaisesti kuvaisi tapahtuneen vääryyden ja mahdollisen pahoinpitelynsä, painaa kiusaaja juuri oikeaa nappulaa ja ammattilaisen edessä pyörii mitä uskottavin videotallenne kiusaajan mielikuvituksen tallentamana. Perustuuko mikään hänen videossaan todellisuuteen, sillä ei ole mitään väliä. Hän uskoo jokaisen itse esittämänsä asian, hän uskoo jokaisen mielikuvituksensa luoman "uuden todellisuuden", ja näin ollen edes alkeellisempi valheenpaljastuskone ei ole kykenevä paljastamaan hänen valhettaan, saati sitten hyväuskoinen ammattilainen.

Perinteinen ja kai uudempikin valheenpaljastuskone perustuu aivojen aiheuttamiin ruumiillisiin reaktioihin, joita erilaisilla tunnistimilla pystytään seuraamaan. Reaktio syntyy siis valheesta, sisäisestä ristiriidasta, jonka merkitys on suurempi kuin tavallinen ihminen käsittääkään. Mutta jos kiusaaja itse uskoo kaiken esittämänsä todella tapahtuneen, ei hänen ruumiinsa reagoi näihin asioihin. Olisiko tässä osasyy joidenkin psykopaattinen käsittämättömään sairastamattomuuteen? Heidän kehonsa on ikään kuin rauhassa kaikilta omantunnon omaavien ihmisten ärsykkeiltä.

Jo kirjoittamamme tulisi todistaa ammattilaisille, että ongelma-alueellamme vallitsevat aivan toisenlaiset lait kuin normaalissa mielenterveystyössä. Normaaleja ja rutiininomaisia metodeja ei voida käyttää meidän ihmistemme auttamisessa, vaan on pystyttävä omaksumaan aivan uudenlainen näkemys asiasta, vaikka se onkin ehkä nöyryyttävää siinä mielessä, että tällainen asia on yleisellä ammattitasolla jäänyt huomaamatta ja nyt maallikot pyrkivät kiinnittämään huomiota siihen.

Olemme kirjoituksissamme useaan otteeseen pyrkineet selittämään uhrien toimintaa yleisesti tunnetulla käsitteellä "Tukholman syndrooma". Jokainen meistä on nähnyt kyllin elokuvia ja uutisia panttivanki- ja kidnappaamistilanteista, joissa uhrit usein ovat toimineet itselleenkin käsittämättömällä tavalla, odottamattoman ja ylitse voimien käyvän tilanteen keskellä. Aikanaan yhteistyöhön suostuneet tai alistuneet saivat kokea yhteiskunnan rankaisevan heitä rikollisen auttamisesta, vaikka heidän oma henkensä oli mitä suurimmassa vaarassa. Jokaisen on odotettu toimivan yhteiskunnan lakien mukaisesti ja usein on tuntunut absurdilta se tapa, millä laki on suorastaan vaatinut uhria oman henkensä uhalla toimimaan yhteiskunnan etujen mukaisesti rikollista vastaan.

Tällaisissa tilanteissa on kuitenkin normaalille ihmiselle hänen oma henkensä kallein, ja sen on yhteiskuntakin hyvin pitkälle hyväksynyt. Mistä joskus aikaisemmin rankaistiin ankarastikin, sen suhteen tänä päivänä vallitsee hyvin pitkälle ymmärrys. Miksi nyt kuitenkin lähes jokainen ahdistuksestaan kertonut uhri kokee entistä suurempaa syyllisyyttä ja tuskaa otettuaan yhteyttä ammattilaiseen? Emme syytä ammattilaisia, kerromme vain totuuden. Vain ylen harva kertoo saaneensa odottamaansa apua ja sitäkin useampi kertoo masentuneensa entisestään.

Yleisin ihmettelyn aihe ammattilaisen vastaanotolla kuuluu: "Miksi ihmeessä sinä et sitten eroa, jos tilanne on niin paha?!" "Jos tilanne on niin paha, miksi et vaihda työpaikkaa?" "Jos sukulaisesi on niin vaikea, niin miksi kummassa et etsi omaa asuntoa ja muuta sinne?" Nykyisessä työllisyystilanteessa aivan tavallinen maallikkokin voi hymähtää ja todeta ammattilaisen puhuvan tyhmiä ehdottaessaan työpaikan vaihtamista. Joskus se toki on ainoa vaihtoehto, mutta että ammattilainen niin nopeasti ohittaa ongelman ehdottomalla ensimmäistä ja näkyvintä mahdollisuutta, kertoo eräänlaisesta työväsymyksestä itse auttajan kohdalla. Ehdotukset sinänsä eivät ole vääriä, vaan ne esitetään kuulemamme perusteella ja jopa oman kokemuksen perusteella aivan liian aikaisessa vaiheessa ja liian läpinäkyvän helposti.

Selvittäkäämme tätä asiaa lähemmin. Työpaikan suhteen tilanne on ehkä selvin ja toisaalta vaikein. Uuden työn löytäminen on todella vaikeaa etenkin henkilölle, joka jo pidempään on kokenut ahdistusta ja mahdollisesti jossakin määrin sairastunut ylivoimaisissa tilanteissa. Jos ehdotus työpaikan vaihtamisesta esitetään liian nopeasti ja liian kepeästi, kokee uhri ammattilaisenkin väheksyvän hänen tilannettaan ja kärsimystään. Ensisijainen ei ole työpaikka ja sen ongelmat, vaan yksittäinen ihminen ja hänen ongelmansa! Miksi sitten kaikkeen pyritään löytämään niin nopea ratkaisu, että uhri tuntee suorastaan putoavansa kärryiltä; paikassa, jossa hän odotti saavansa lujemman otteen elämään? Kaikki johtuu kai rahan puutteesta ja ammattilaisen kiireestä saada vastaanottaa seuraava potilas! Autetaan siis todella monia, ilman että kukaan saisi todellista apua! Pidetään ihminen hengissä ja onnitellaan häntä jos hän seuraavalla kerralla ei ole paljon huonommassa kunnossa! Aika roisia, jos niin saa sanoa! Eikö tämä ikävä kyllä ole tämän hetken todellisuus meidän maassamme?

Mikä erottaa selvimmin ongelmakenttämme työpaikalla ja kotona? Psykopaattinen johtaja saattaa ensimmäisestä mielijohteestaan erottaa mielestään ongelmia tuottaneen työntekijän jopa siltä istumalta. Siksi useimmat työntekijät nielevät päivittäisenkin mielipahansa ja vaikenevat suurenkin vihan vallitessa sisimmässään. Ilman puolisoa tai jotakin sukulaista voi elää, muttei ilman leipää ja juomaa! Kotoa ei sentään tarvitse niin helposti lähteä ja mieltäänkin voi ilmaista ainakin tiettyyn rajaan asti. Siitä huolimatta useat autettavamme kokevat hyvin tuskallisena sen, kun ammattilainen jopa ensimmäisellä käynnillä toteaa: "Kertomasi mukaan avioliittosi tai perheesi on todella vaikea. Miksi et eroa tai lähde pois!" Jotkut ammattilaiset saattavat sanoa tämän määritelläkseen autettavan reaktiota ja päätelläkseen onko tämä valmis muutoksiin. Mutta kerrottakoon se tosiasia, että elämänsä kauheudesta huolimatta tämän toteaminen psykopaatin uhrille ensimmäisten tapaamisten aikana on usein hyvin vahingollista, koska hänen ongelmansa ei ole enää yksinomaan ulkopuolinen henkilö, kiusaaja kotona, vaan hänen ongelmansa on hänen sisäinen rikkinäisyytensä ja tuskansa.

Lähes poikkeuksetta kiusaaja tai ahdistusta tuottava yhteisö on vakuuttanut uhrille ja suorastaan aivopessyt häntä uskomaan, ettei kukaan muu voi välittää hänestä. Hänen ainoa ja oikea paikkansa on juuri siinä missä hän on, toisen valvonnassa ja käytettävissä. Kun uhri tulee hakemaan apua, on ymmärrettävä ettei kukaan tällaisissa olosuhteissa pysty säilyttämään todellisuudentajua. Uhri on antautunut käytettäväksi ja johdatettavaksi, koska edes ympäristö ei ole suojellut häntä tältä vaikutukselta yksinkertaisesti siitä syystä, ettei se ole nähnyt psykopaattisen käytöksen verhon taakse. Terveen mielen naamio on niin täydellinen ja hämäävä, että meidän tulee jossakin vaiheessa esittää kysymys: kumpi on enemmän syyllinen uhrin tilaan – uhri itse vai sinisilmäiset lähimmäiset, jotka ensinnäkin ovat lausuneet hyvän todistuksen kiusaajasta ja ylläpitäneet valheen verkkoa, sitten vielä loppuvaiheessa syyllistääkseen irti rimpuilevaa uhria.

Kukaan meistä ei menneinä vuosina käsittänyt mistä on kysymys, tajusimme vain että meillä oli suunnattoman paha oli näissä ympyröissä. Ei siis ole asiallista osoittaa ketään eikä mitään järjestöä syyttävällä sormella, mutta olemme tulleet aikaan jossa totuus on pakko nähdä.

Olemme muutamassa kirjassamme kertoneet psykopaatin käytöksestä ja suoranaisista toilailuista hiukan huumorimielessä, mutta asiaan ei todellisuudessa sisälly mitään naurettavaa uhrin kannalta. Tietysti uhrille tekee hyvää jossakin vaiheessa hymyillä kätketysti joillekin toilailuille, kuten Richard- parka Pokka pitää – sarjassa, kun Hyasintti häpäisee itsensä todella näkyvästi.

Avioero on siis useille ainoa mahdollisuus järkevään elämään kiinni pääsemiseksi, ja sen tietävän ammattilaisen tulisi malttaa mielensä ja tunnistella enemmänkin potilaansa tuntemuksia. Työpaikan vaihtaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen asia, etenkään koska suuri osa autettavistamme on viidenkympin paikkeilla tai vanhempiakin. Miten sitten on lapsen tai sisaruksen tai yleensä sukulaisen lähteminen yhteisestä kodista? Sekään ei ole mikään yksinkertainen asia, koska kärsimystä on usein jo ollut siinä määrin, että se on jättänyt jälkensä autettavaan. Yksinäisyys tuntuu sittenkin kaikkein kauheimmalta asialta elämässä. Pelottaa heittäytyä tuntemattoman varaan, vaikka nykyinen todellisuus olisi kuinka paha.

Auttajien tulisi entistä enemmän käsittää se tosiasia, että näiden ihmisten eväät ja valmiudet eivät ole missään suhteessa verrannollisia normaalia elämää eläneiden mahdollisuuksiin. Kielteinen ja vääristynyt elinpiiri ja olosuhteet ovat aikaansaaneet valtavan määrän negatiivista latausta, mikä estää toteuttamasta hyvältäkin tuntuvia ratkaisuja. Oikeastaan kaikki uhrit ovat eräänlaisia sitten kun – ihmisiä. He ovat samalla hyvin suuressa määrin jos – ihmisiä, odottaen viimeinkin sitä apua, ystävällistä elettä, uskottavuutta, jonka perään ovat kaivanneet vuosikausia turhaan, pettyen kerta toisensa perään. He ovat tietyllä tavalla maailman pettyneimpiä ihmisiä, koska niin kiusaaja kuin ympäristökin ovat jatkuvasti valaneet heihin perusteetonta tulevaisuuden uskoa. "Odota vain, kunhan…/ sinä et tiedäkään mitä vielä…/ ole kärsivällinen, tunnenhan minä kumppanisi…/ sinä olet nyt käsittänyt kaiken aivan väärin…"

Näiden ihmisten negatiivisuus, traumaattisuus, luottamuksen puute ei loppujen lopuksi ole tullut heidän elämäänsä heidän itsensä etsimänä tai hyväksymänä, vaan… miten sen sanoisi kyllin selvästi… Sen kaiken on heihin iskostanut ympärillä olevien ihmisten oma varauksellisuus, epäusko, kielteisyys ja väärät asenteet.

Nyt kirjoittajan oman tervehtymisen ehdittyä tähän vaiheeseen, tuntuu suorastaan hämmästyttävältä se kuinka silmät aukenevat näkemään entistä enemmän totuutta ja tosiasioita. Etenkin hengellisellä alueella on vallinnut ja vallitsee uskomaton, näkymätön syyllistäminen ja väärien asioiden projisointi toiseen ihmiseen. Sitä eivät tee ainoastaan psykopaatit, vaan aivan tavallisetkin, väärämieliset ihmiset. Lukemattomat ihmiset projisoivat omat näkökantansa ja ennakkoajatuksensa kanssamatkaajiinsa, uskoen kaiken näkemänsä ja kokemansa olevan tuossa toisessa ihmisessä, kun se aivan ilmeisesti onkin heissä itsessään.

Vuosien aikana kirjoittaja hämmästeli monia asioita, joihin vasta nyt on tullut selvyys. Vanha viisaus, että sormella osoittava näyttää yhdellä tai kahdella sormella moitittavaansa, kun kolme sormea osoittaa häneen itseensä, on osoittautunut paikkansa pitäväksi. Nyt ei oikeastaan mikään hämmästytä entisellä tavalla. Tietynlainen hämmennys on tullut tilalle. Kuinka kaikki tämä sittenkään voi olla mahdollista?

Vuosien mittaan on paljastunut, että taloudelliset syytökset ovat merkinneet syyttäjän omaa rikollisuutta. Haureudesta ovat osanneet syyttää vain siihen itse syyllistyneet. Vilpillisyyteen ovat kiinnittäneet huomiota suurimmat valehtelijat. Anteeksiantamattomuudesta ovat pitäneet suurta ääntä armottomat veljien syyttäjät.

Negatiivisuus, väärämielisyys, vääräasenteisuus ja muu vastaava on äärimmäisen tarttuvaa. Kun joku tällainen ihminen tulee vastaan saattaa jo pelkkä hänen kasvojensa näkeminen herättää voimakkaan reaktion omassa itsessä. Kun sitten tällaisen ihmisen kanssa puhuu, joutuu kohtaamisen jälkeen hämilleen huomatessaan, että tuli mentyä itselleenkin käsittämättömällä tavalla mukaan tuohon kielteisyyteen. Toisen ihmisen vaikutus vain oli niin voimakas.

Kirjoittaja on melkein puoliksi saksankielinen. Lukeminen ja kuuleminen vastaa melko pitkälle keskivertoisen saksalaisen kykyä ymmärtää kieltään. Puhumisen mahdollisuus on kuitenkin ollut melko harvoin, niin että kirjoittaja ei kävisi lainkaan saksalaisesta ainakaan saksalaiselle. Ja tässä kohden on ollut melko mielenkiintoisia kokemuksia, mitkä selittävät elämää laajemmallakin alueella.

Jos kirjoittaja tapaa melko tavalla kirjakieltä puhuvan saksalaisen, ihmettelee itsekin sitä kuinka kieli taipuu uskomattomalla tavalla harjoituksen puutteessakin, etenkin jos tuo ihminen on empaattinen ja lähelleen päästävä. Juttu luistaa joskus sujuvammin kuin omalla kielellä. Mutta jos keskustelukumppani on joku maahanmuuttaja tai mongertaa käsittämätöntä murretta, tuntuu kuin kurkkua kuivaisi eikä juuri yksikään sana äänny oikealla tavalla.

Aikanaan jossakin elokuvassa jollakin laulajalla oli vaikeuksia oikean sävelen ja värähtelyn saavuttamisessa. Kun muu ei auttanut, otti opettaja oppilaansa eteensä, painoi rintansa tämän selkään ja siten he lauloivat sellaisella harmonialla, ettei sitä oppilas ikinä olisi uskonut. Oikea sävel ja oikea värähtely välittyivät opettajasta oppilaaseen. Nämä esimerkit sisältävät paljon enemmän kuin ensimmäisellä ajatuksella ja silmäyksellä saattaa käsittää.

Meidän olemuksemme, meidän elämämme, on eräänlaista värähtelyä, jota me välitämme ympäristöön, suurimmalta osaltaan tiedostamattamme. Elämä meissä yleensäkin on jotakin käsittämätöntä, mutta silti läsnä olevaa, sillä edellytyksellä, että me todella elämme. Elämää suorittava ihminen ei värähtele, ei pysty välittämään mitään hyvää ulospäin, toiselle ihmiselle. Siksi sopusointu kehossamme, sielussamme, psyykessämme, koko olemuksessamme on edellytys todella ihmisarvoiselle elämälle.

Tämä värähtely josta puhumme positiivisella ja elämälle läheisellä tavalla toimii koko ihmisyhteisön hyväksi. Jos tätä elämää ja värähtelyä ei ole, on sen sijalla jotakin muuta, tuhoisaa, vahingollista, sillä jokainen ihminen levittää ympäristöönsä jotakin. Se mikä ei ole positiivista värähtelyä ja rakkaudellisuutta – rakkaus on kaiken hyvä lähde ja ainoa elävöittävä voima tässä maailmassa. Jos kirjoittaja sanoo uskovansa, että kaikki todellinen rakkaus on Jumalasta lähtöisin, tulkoon se julki missä tahansa, eivät kaikki uskonnolliset ihmiset tätä hyväksy. Jos ihminen ei usko, että meidän tehtävämme on rakastaa kaikkia ihmisiä, vihamiehiämmekin, niin todellisuudessa hänen rakkautensa vain tiettyyn ryhmään kohdistettuna ei tarkemman tutkistelun perusteella olekaan rakkautta, vaan hyvin usein omahyväisyyttä.

Törkeätä puhetta ikänsä saarnamiehenä olleelta? Vielä kamalampaa voisi sanoa. Kun kirjoittaja nyt on niin intensiivisesti seurannut satelliittiohjelmia Saksasta, jäi niistä mieleen yksi hyvin raflaava ajatus, joka esitettiin ilmeisestikin ohjelmassa, joka puhui saksalaisen papiston kansallissosialismista. Kummallista viisautta noiden ohjelmien tekijöillä! Kun nyt on nähtävänä kuinka vähän halua papistolla oli puuttua juutalaisten ja muiden kansallisuuksien ja kansanosien tuhoamiseen ja rääkkäämiseen, tuottaa suorastaan iloa lausua julki noiden ohjelmantekijöiden ajatus tällaisesta uskonnollisuudesta. "Ihmiset alkoivat pitää omaa hulluuttaan jumalana ja palvoa sitä!"

Aikamoinen ilmaisu, johon kirjoittajan mieli riemulla yhtyy. Juuri tästä on kysymys kaikessa väärässä vallankäytössä, tapahtukoon se missä tahansa. Vääristyneessä kirkkokunnallisessa elämässä tämä on kaikkein selvimmin nähtävänä. Oikeastaan kaikki alkaa olla mahdollista näissä piireissä, niin ettei tietyssä määrin voi olla tunkematta pois tietoisuudesta ajatusta, että suuri osa tämän ajan seurakuntia elää elämäänsä ilman Jumalaa.

Henkinen väkivalta ja väärä vallankäyttö on siis kaikkein uskomattominta mutta näkyvintä ja todellisinta erilaisissa hengellisissä piireissä. Miksi tämä on niin yleistä juuri näissä piireissä? Kun psykopatia, narsistinen persoonallisuushäiriö / luonnehäiriö, minävaurio mitä suurimmassa määrin perustuu väärään vallankäyttöön, on meidän syytä sanoa muutama sananen vallankäytöstä. Mihin se perustuu ja missä se voi toteutua? Yksinäisen ihmisen yksinäisyydessään käyttämä väärä valta voi kohdistua vain yksin häneen ja vahingoittaa häntä itseään, eli asia on jo sinänsä absurdi. Vallankäyttö ja koko sanan merkitys perustuu siihen tosiasiaan ja olettamukseen, että on joku joka käyttää valtaa joidenkin ylitse. Eli tarvitaan kummatkin osapuolet, jotta voitaisiin puhua järkevästä vallankäytöstä.

Vallankäyttö edellyttää myöskin ainakin jossakin määrin todellista tai kuviteltua arvoasteikkoa. Samanarvoisten ja –tasoisten vallankäyttö toisiaan kohtaan johtaa hyvin vaikeisiin ja mahdottomiinkin tilanteisiin. Eli lyhykäisyydessään sanottuna pisin ja näyttävin ja vallanhimoisin kohottautuu jonkin päälle ollakseen vieläkin pitempi ja näyttävämpi. Psykopaatit yleensä eivät tarvitse muuta koroketta kuin vain nöyrän palvelijan, joka suostuu makaamaan heidän astinlautanaan.

Toinen puoli vallankäyttöä on jo tajunnassamme. Entä sitten toinen puoli? Ylimmäinen on jo valittu tai valinnut itsensä, alimmainen makaa jo hänen allaan, mutta mistä saataisiin lisää alimmaisia eli alamaisia, jotta vallankäyttö tuntuisi todella makealta? Kukaan ei vapaaehtoisesti ole alimmainen tai alamainen, ainakaan terve ihminen. Onko valmiita alamaisia, vai pitääkö heidät ensin valmistaa? Kyllä, suurin osa alamaisista pitää tavalla tai toisella valmistaa, alistaa, jotta he suostuisivat ylitse käveltäviksi. Psykopaatti on valmis tähän valmistustehtävään, käsi pystyssä valmiutensa merkiksi. Mutta mieluiten hän kerää alamaisuuteensa sellaisia, jotka on jo valmiiksi nöyryytetty, alistettu, riisuttu omista hyveistä ja uskosta itseensä. Sellaisia, jotka ovat kieltäneet itsensä, peläten suunnattomasti löytävänsä itsensä ja siten kadottavansa itsensä. Alkaako jo polttaa? Missä tällaisia ihmisiä on?

Jotkut ovat sitä mieltä, että itse Jumala on valmistanut valtavan määrän tällaisia seuraajia itselleen. Koska Jumala on näkymätön ja monien psykopaattien mielestä olematonkin, katsovat he näiden ihmisten olevan valmistettuja seuraamaan itseään. Tämä näkemys on kummallisella tavalla omaksuttu hyvin laajoissa piireissä.

Meidän ensisijainen tehtävämme on ainakin näissä piireissä kuuluttaa tämä näkemys totaalisen virheelliseksi. Aikanaan lähes 40 vuotta sitten kirjoittaja kuuli ajatuksen seurakunnallisesta elämästä. Seurakunta kuulemma rukoili: "Jumala, pidä sinä saarnaajamme nöyränä, niin me pidämme hänet köyhänä!" Kirjoittaja uskoo tänä päivänä, niin rikkaana kokemuksista, että seurakunta on paljon viisastunut näiden 40 vuoden aikana. Se ei enää vaivaudu rukoilemaan Jumalaa, vaan epäuskoisena itse toteuttaa molemmat virat: se pitää saarnaajansa sekä nöyränä että köyhänä! Tämä koskee toki vain niitä harvoja aitoja julistajia, jotka vielä puurtavat pienissä ryhmissä tai syrjäisemmissä viroissa siellä, minne superevankelistat eivät vilkaisekaan.

Onko kirjoittaja aivan hakoteillä näpytellessään tällaista? Jonkun mielestä ehkä, mutta kaikella on oma mittansa.

Vallankäyttö on vakava asia ja tuo vastuun mukanaan, vaikka sitä ei aina nähtäisikään. Jokainen vastaa teoistaan ja asenteistaan ja ajatuksistaankin jonakin päivänä. Psykopaatti on ihminen joka ei elä sen paremmin menneisyydessä, tulevaisuudessa kuin ei tässäkään päivässä. Hän käyttää valtaansa ja suorittaa elämäänsä jollakin tavoin kaiken normaalin ajanlaskun ulkopuolella, omassa mielensä maailmassa. Hän jää rikollisena helposti kiinni, koska ei ajattele vastuuta eikä tulevaa – oikealla tavalla.

Hän on kuin yksi kirjojemme faaraoista, joka ajaa kaasu pohjassa mutkiin ja risteyksiin ajatellen, että omalle puolelle eksynyt vastaantulija on aina väärässä ja syyllinen. Hänelle pääasia on syyllisyys, mutta omansa ja mahdollisesti kyydissä olevan perheensä kohtalo on hänelle yhdentekevä, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jos he päätyvät sairaalaan, jos perhe kuolee, on se päälle ajaneen syy. Hän ei kuvittelekaan olevansa päälleajaja – kaikki muut ovat sitä. Hän pysyy mielestään aina omalla puolellaan tietä, mutta kun kerran tunnemme hänen ajatuksensa, kuuluvat molemmat tien puolet hänelle. Jos tiellä olisi kolme puolta, ajaisi hän niitä kaikkia.

Copyright Markku Vuori

Kaikki oikeudet pidätetään 2005-05-14

Ihminen tavattavissa ry PL 15 11101 Riihimäki

www.ihminentavattavissa.net