KIRJOITUSSARJA:
PSYKOPATIA/NARSISTINEN PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ
Ihmissuhdekouluttaja Markku Vuori
IHMINEN TAVATTAVISSA ry.
Tuskin korostamme koskaan liikaa sitä, että psykopatia ja sen kanssa elävät ihmiset ovat tekemisissä aivan oman maailmansa kanssa, joka todennäköisesti tulee pysymään arvoituksena kaikille niille, jotka eivät sellaisia asioita milloinkaan elämässään ole kokeneet.
Jonna yritti seurustella vanhan tuttavansa kanssa (Kirja: "Jonnan uusi elämä", mutta tämän yhdessäolon rinnalla tapahtui aivan liian paljon asioita, jotka häiritsivät seurustelua siinä määrin, että Ville ei enää jaksanut vierailla rakkaansa luona. Itse asiassa tuo aikanaan niin suuri rakkaus oli muuttunut eräänlaiseksi peloksi ja osaltaan jopa inhoksi.
Jonnan sisin oli siinä määrin rikki, ettei hän oikeastaan ollenkaan tiennyt mitä halusi. Omasta mielestään hän jo suuressa määrin tiesi kuka ja mitä oli, mutta kaikki oli vain eräänlaista hahmottelua, sillä hänen elämässään päti yksi elämän surullisimmista seikoista, jonka siemen osaltaan oli kylvetty jo hänen lapsuudessaan, mutta mikä sitten oli saavuttanut kyseenalaisen kypsyytensä avioliitossa psykopaattisen miehen kanssa. Jonna oli hälyttävässä määrin ulkoapäin ohjautuva, eli ulkopuolisten ihmisten mielipiteet vaikuttivat niin suuresti hänen elämäänsä, ettei hän sittenkään todellisuudessa ollut kykenevä elämään omaa elämäänsä oikealla tavalla itsenäisesti.
Jonna oli tottunut soittamaan jopa muutaman päivän välein niille harvoille tuttavilleen, jotka vielä olivat kiinnostuneita pitämään yhteyttä häneen. Kun Ville ei täyttänyt hänen odotuksiaan, toimi hän todellisuudessa sen kaavan mukaan, minkä oli oppinut aviol… ei kun liitossaan entisen miehensä kanssa. Hän ei itse sitä tajunnut kai ollenkaan, että suorastaan manipuloi tuttavansa sanomaan jotakin sellaista Villestä, mikä oikeutti hänet arvostelemaan ja suorastaan tuomitsemaan tämän tietyistä asioista. Koska hän ei sittenkään oikein vielä tiennyt kuka ja mitä oli, rakenteli hän omalaatuisia ajatusrakennelmiaan, jotka aivan psykopatian mallin mukaan vapauttivat itsen kaikesta vastuusta ja siirsivät sen kumppanillensa.
Tällaisten asioiden käsitteleminen on hyvin murheellista ja jossakin määrin satuttavaakin, mutta vain totuus voi vapauttaa itse kunkin niistä valheellisista mielikuvista ja käsityksistä, mikä psykopaatti on mieleemme iskostanut. Voidaan toistuvasti todeta se, että pitkään psykopaatin kanssa ollut ihminen tahtomattaan ja tiedostamattaankin omaksuu niitä ominaisuuksia, mitä näkee eteensä niin pitkäksi aikaa asetetusta peilistä, eli psykopaatin tarjoamasta esimerkistä.
Tämä psykopaatin eteemme asettama peili on mitä eriskummallisin ja käsittämättömin. Siksi kai koko psykopatia on jäänyt niin vähäiselle huomiolle jopa ammattilaisten piirissä. Kaikki on niin absurdia ja normaalille ihmiselle käsittämätöntä, ettei sitä yksinkertaisesti voi pitää totena. On yksinkertaisinta todeta asiasta kertovan uhrin olevan hiukan sekaisin tai päästään vialla.
Osoittautuu päivä päivältä selvemmäksi, että psykopaatti aivan kuin aivopesee tai omalla psyykellään manipuloi uhrinsa osoittamaan kaikkia niitä piirteitä, joita halveksii alitajuisesti itsessään ja sairaalla tavalla tiedostetusti toisessa ihmisessä. Koska hän ei yksinkertaisesti voi hyväksyä omaavansa mitään negatiivista tai halveksittavaa omassa persoonallisuudessaan, lankeaa syy kaikesta negatiivisesta hänen uhrinsa ylle.
Jonna on koko elämänsä ajan nähnyt tietynlaisia painajaisunia, kuten kirjoittajakin. Aikanaan nämä painajaiset olivat siinä määrin ahdistavia, että herätessä oli todella huono olo. Nyt vuosien erottaessa entisestä ahdistavasta elinpiiristä ovat unet muuttuneet hyvin toisenlaisiksi. Monet uhrit Jonnan tavoin kertovat uniin tulleen nyt aivan toisenlaisen sävyn, mitä voitaneen kuvata hyvin suuressa määrin positiiviseksi ja elämälle rohkeutta suovaksi. Useimmat unet liittyvät nyt asioihin ja tapahtumiin, joissa uhri saa tuntea olevansa hyväksytty ja ainakin samanarvoinen muiden unissa esiintyvien henkilöiden kanssa.
Silloin tällöin uniin tunkeutuu kuitenkin mukaan se henkilö tai henkilöt, jotka aikanaan tuottivat suurinta ahdistusta ja tuskaa. Etenkin useille naisihmisille nämä unet ovat tuottaneet suurta ahdistusta ja aivan käytännön vaikeuksia, koska unet on selitetty todella väärällä tavalla. Kuinka tarpeellista unien selittäminen on, siitä on monenlaisia mielipiteitä vallalla. Useat ammatti-ihmiset kuitenkin antavat näille unille suuren merkityksen, mitä kirjoittajakaan ei tahdo aliarvioida. Tärkeätä vain on löytää oikea selitys.
Jonnan unissa kummitteli siis tietyin väliajoin hänen entinen miehensä, joka omalla käytöksellään ja persoonallisuudellaan oli lähes tuhonnut Jonnan elämän ja oman persoonan. Nyt kun erosta oli yli kolme vuotta, näki Jonna unta, jossa mies oli aivan kuin eri ihminen ja hyvin inhimillinen ja hänet huomioiva, mitä ei koskaan aviol... ei kun liiton aikana tapahtunut. Herättyään Jonna koki sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ja syyllisyyttä. Kuinka hän oli saattanut olla niin taitamaton ja tyhmä, että oli lähtenyt pois niin miellyttävän ihmisen luota! Hän oli varmaankin käsittänyt kaiken väärin, ja nyt unessa hänelle näytettiin hänen virheellinen käsityksensä ja syyllisyytensä niin mukavan miehen jättämiseen!
Kirjoittaja on nähnyt vastaavanlaisia unia aikanaan suurtakin tuskaa tuottaneista ihmisistä. Tämä syyllisyyden tunne on siis tuttuakin tutumpi. Nämä unet ovat mitä vaarallisimpia ainakin eheytymisprosessissa oleville naisille, jos unen selitys ontuu tai on suorastaan valheellinen. Miksi tällaisia unia ylipäätään näkee, koska ne ovat niin vaarallisia ja tuskaa tuottavia positiivisesta sisällöstä huolimatta? Unienhan tulisi palvella meidän parhaaksemme, ennen kaikkea eheytymisprosessin keskellä! Totuus on juuri sitä mitä ajattelemmekin, vaikkakin olemme sen usein käsittäneet väärin. Nämä unet eivät ole meidän vahingoittamiseksemme, vaan päinvastoin opiksemme.
Miksi Jonnan unessa vain tuskaa tuottanut mies nyt yhtäkkiä onkin aivan vastakohta entiselle? Miksi jonkun miehen unessa vain tuskaa tuottanut vaimo yhtäkkiä onkin täynnä empatiaa ja ystävällisyyttä? Tarkemman kertomuksen perusteella paljastuu, että näissä unissa piinaajat ovat kymmeniä vuosia todellisuutta nuorempia ja kauniimpia. Tällaisiako he olisivat, jos heitä ei olisikaan jätetty ja raatelevaa liittoa olisi kaikesta huolimatta jatkettu? Ovatko nämä unet sisimpämme nuhtelua meille väärien ratkaisujen johdosta?
Jo yksinomaan terve järki kertoo meille, että kysymys on unelmasta, joka ei ole koskaan toteutunut eikä koskaan tulisikaan toteutumaan juuri näiden ihmisten kanssa. Yksinomaan se seikka, että unessa nämä ihmiset ovat kymmeniä vuosia todellisuutta nuorempia ja kauniimpia kertoo meille, että on lähinnä kysymys siitä, että itsellemme käsittämättömästä syystä mielemme syöverit tuovat nämä toiveajattelumme esiin aikana, jota emme itse oikein osaa mieltää oikeaksi. Kysymys on siis haavekuvistamme ja salaisista odotuksistamme, jotka eivät koskaan ole toteutuneet!
Psykopaatin uhri on tottunut syyttämään itseään kaikesta mahdollisesta ja ottamaan syyn aivan järjettömistäkin asioista. Jonnalle ensimmäinen mieleen tuleva selitys siis syyllisti häntä niin hyvän miehen hylkäämisestä. Uhri siis jo kahden- kolmen vuoden eheytymisvaiheen jälkeen alkaa unohtaa todellisuuden kauheudet ja jokin käsittämätön ja ei toivottu systeemi alkaa kullata muistojen reunoja, niin että Villen on pakko muistuttamalla muistuttaa kaikesta kuulemastansa. Onko Jonna todellakin unohtanut kaiken ikävän, onko kaikki hänen puhumansa ollut vain valetta tai keksittyä? Ei, kyllä Ville saattoi muistaa kaiken kuulemansa ja kaikki kerrottu piti paikkansa yksityiskohtia myöten.
Miksi Jennan mekanismi työsti asioita tällaisella tavalla? Eikö Villen positiivinen vaikutus riittänyt eheyttämään rikkinäistä ihmistä?
Ville ei ehkä kokonaisuutena pystynyt käsittämään kaikkea. Jonna oli pitänyt hänelle muutaman purkauskohtauksen, joiden aikana Ville pakostakin oli joutunut ajattelemaan Ritua, entistä vaimoaan, joka vuosikymmenien ajan oli raivonnut hänelle kaikesta mahdollisesta. Miten tältä osin saattoi niin lempeämielinen Jonna sellaisessa määrin käyttäytyä samalla tavoin kuin Ritu?
Tässä kohtaamme sen puolen luonnehäiriöisen uhria, mistä ei kai saisi puhua mitään, jotta uhrit eivät lisää ahdistuisi ja syyllistäisi itseään. Tämä on kuitenkin yksi puoli tervehtymistä, missä joudutaan katsomaan tosiasioita silmiin. Entinen elämä psykopaatin kanssa on ollut täynnä valheellisuutta ja suoranaista petosta. Rehellisyys on nyt ainoa tie tervehtymiseen ja on pakko hyväksyä sellaisiakin asioita, joita ei kovin mielellään myöntäisi.
Jonna oli aivan käytännössä koko elämänsä ajan ollut häviäjä, väärässä oleva. Lapsuuden kodissa hän oli ollut puskurina isän ja äidin välisissä selvittelyissä, yrittäen estää isää lyömästä äitiä ja äitiä sättimästä isää. Kumpikin oli vuoron perään läimäytellyt tyttöä ja syyttänyt tätä perheen vaikeuksista. Liitossaan Jonna oli sitten ollut aivan kaikessa väärässä, koska hänen miehensä oli ollut mielestään täydellinen niin ihmisten kuin jopa Jumalankin edessä.
Myöntää uhri sitä tai ei, on hänellä osittain täysin utopistisiakin odotuksia toipumisen ja uuden elämän suhteen. Jonna oli todellakin löytänyt aivan uuden, entistä paremman elämän, mutta kaikki menetetty kalvoi hänen sisintään, ja vastoin parempaa tietoaankin hän odotti Villeltä jotakin sellaista, mitä tämä ei pystynyt tarjoamaan.
Useimmat uhrit ovat, jollei muuten niin henkisesti, väkivaltaisen puolison tai sukulaisen johdosta menettäneet kaikki ystävänsä ja tuttavansa. Ja kun ihminen niin henkisesti kuin kehollisestikin jää yksin, etsii hän sisältöä ja lohtua elämäänsä sieltä mistä sitä saa. Moni toipuva uhri on aivan liian väsynyt lukemaan kirjoja, ja jos hän lukeekin jotakin, valitsee hän sellaisia joiden ymmärtämiseksi ei suuremmin tarvitse ponnistella.
Kirjoittaja itse lukee mieluiten kirjansa joko saksaksi tai ruotsiksi, koska on melkein puoliksi saksankielinen. On jäänyt muistiin se, kuinka vaikeimpina vuosina ei olisi jaksanut lukea juuri mitään, ja pitkän aikaa oli lempilukemistona saksankieliset Karl Mayn kirjat Winnetousta ja Old Shatterhandista jne. Mitään syvällisempää ei jaksanut ottaa ohjelmistoon.
Jonna oli vuosikausien ajan niin väsynyt, ettei jaksanut lukea oikeastaan mitään. Hän ei jaksanut kuunnella edes kaunista musiikkia, vaikka olisi luullut sen virvoittavan raskautettua sydäntä. Villen oli joskus vaikea ymmärtää sitä, koska itse jatkuvasti kuunteli niin klassista kuin muutakin melodista musiikkia. Eikö kaikki musiikki sitten ole melodista? Ei kirjoittajankaan mielestä. Joka pitää riitasointuisesta tai takovasta musiikista, ei varmaankaan ole niitä onnellisimpia maan matkaajia. Musiikin perustarkoitus on tuoda ihmiselle hyvä olo, ainakin kirjoittajan mielestä.
Koska Jonnalla oli paha olo, tuli hänelle vieläkin pahempi olo kauniin musiikin kuuntelemisesta. Se herätti kaipauksia, odotuksia, aivan kuten useimpien ihmisten kohdalla tapahtuu. Ja koska hänen uskonnollinen miehensä osittain hurmahenkisen seurakunnan säestyksellä oli iskostanut Jonnaan valtavan määrän negatiivista latausta niin henkisesti kuin tunteellisestikin, aikaansai tunneperäinen musiikki todella ristiriitaisia tunteita Jonnan sisimpään.
Tällä kohden törmäämme uskomattomaan mutta todelliseen asiaan. Miksi joku lihoo lihomistaan, vaikka kaipaa elämänkumppania? Miksi joku käyttäytyy täysin vastakohtaisesti sille, mitä häneltä odotetaan? Miksi ihminen juoksee karkuun sitä, mitä hän etsii? Kaikki tämä tapahtuu toki alitajuisesti, harvoin tietoisesti.
Yleisesti ajatellen suuri osa näistä tapauksista selittyy sillä, että ihminen sairaalla tavalla hylkää itsensä, koska pelkää tulla hylätyksi. Useilla psykopaatin uhreilla on tämä syndrooma alitajunnassaan.
Jonna piti Villestä ja tuskin oli hänen tietoisuudessaan todellisuudessa ketään hänen veroistaan miestä. Nuoruuden rakastetut kummittelivat toki mielessä kuin kultareunaisissa kehyksissä. Mikä todellisuus olisi ollut, jos hän näiden kanssa olisi päässyt elämäänsä elämään, sitä ei kukaan tiedä. Onhan vain kuviteltuja pakopaikkoja, missä lohduttautua nykyhetken ongelmien painon alla.
Eräässä mielessä Jonna oli valmistautunut elämään loppuelämänsä yksin, mutta kuitenkin jokainen hänen kohtaamansa mukavan tuntuinen mies sai hänet jossittelemaan. Jossittelu kuuluu jokaisen terveenkin ihmisen elämään, mutta jossakin vaiheessa ja joissakin tilanteissa se on hyvin kuluttavaa ja traumaattistakin. Etenkin kun ei oikein tiedä mitä todellisuudessa haluaa. Tunteille tämä kaikki on erittäin vahingollista.
Rakkaudesta kertovat sävelmät saivat Jonnan siinä määrin sentimentaaliseksi, että nyt hän kaikin tavoin vältti kaunista musiikkia, ei lukenut kirjoja, ei harrastanut oikeastaan yhtään mitään. Mutta oli yksi asia, mikä hänet päivästä toiseen sai istuutumaan yksiönsä mukavaan sohvaan ja sormensa askartelemaan pienen nappuloita täynnä olevan muovikapistuksen kanssa.
Se oli aika mukava laite, jota näpläämällä mitä erilaisimmat kuvat välkkyivät lasisen ruudun takana. Ei oikeastaan ollut väliä mitä kuvia hänen silmissään välkkyi, ainakaan ennen ilta kahdeksaa. Tästä laitteesta hän imi olemukseensa uskomattoman määrän asioita, käsittämättä ollenkaan niiden vaikutusta elämäänsä. Tässä kohden hän ei poikennut miljoonista muista kansalaisista tässä pienessä maassa.
Kirjoittaja on mitä vakavimmassa määrin sitä mieltä, että jos töllötin melkoisessa määrin on pelastanut monen ihmisen hengen kun ei mitään muutakaan ole tarjolla ollut, on se suuressa määrin kuitenkin luonut ja luomassa mitä vahingollisinta mielikuvituksen maailmaa useiden ihmisten elämään.
Hiljattain tuli satelliitista saksalaiselta kanavalta dokumentti, jossa kerrottiin sikäläisestä tutkimuksesta. Maahamme on kantautunut tieto ns. Pisa – tutkimuksesta, jonka perusteella on todettu katastrofaalinen tosiasia – kenenkään aavistamaton lukutaidottomuuden ja tietämättömyyden määrä saksalaisten koululaisten keskuudessa. Tätä tutkimusta emme nyt kuitenkaan tarkoita. Merkittävä on se tutkimus, jonka perusteella saksalaiset lapset istuvat aivan uskomattomia tuntimääriä television ja tietokoneen ääressä.
On todettu tyhjentävästi, että ne nuoret, jotka pelaavat paljon tietokonepelejä, pystyvät kokemaan voiton – ja hyvänolon tunteet ainoastaan tietokoneen ääressä. Todellisessa elämässä tämä tunne jää kokematta.
Tämä tosiasia puhuu omasta puolestaan myöskin meidän maassamme, ei ainoastaan nuorison vaan vanhemmankin väestön keskuudessa. Siitä on osoituksena niin Jonna kuin Liisakin Jussin ja muiden kirjojemme henkilöiden ohella. Kirjoittaja on kuullut niin monta kertomusta ja nähnyt sellaisen määrän tosiasioita, ettei hän voi olla näkemättä asian nurjaakin puolta. Jos televisio ohjelmineen palvelee monien ihmisten hyväksi heidän yksinäisyydessään ja rakkauden puutteessaan, johtaa se myöskin suureen määrään henkistä ja kehollistakin kärsimystä. Tähän liittyy myöskin tiedostamaton itsensä hylkääminen ja projisoiminen mielikuvitushahmoihin.
Etenkin kirjojemme luonnehäiriöiset ja suoranaiset psykopaatit ammentavat valtavan määrän rakennusainetta persoonallisuuteensa näistä saippuaoopperoista ja vastaavista ohjelmista.
Aikanaan naurettiin maassamme Brasiliasta peräisin olevalle dokumentille, jossa kerrottiin köyhästä kansanosasta, jolla tuskin oli ovea murjussaan, mutta kuitenkin televisioantenni katolla. Valtio kuulemma huolehti siitä, että televisiosta päivittäin tuli saippuaooppera toisensa perään, jotta köyhä kansa pysyisi tyytyväisenä eikä kapinoisi. Missä suhteessa kaikki tämä poikkeaa nykykäytännöstä meidän maassamme?
Mitä kiusaajat edellä, sitä kiusatut perässä. Jonna tuskin tajusi itse sitä moskan määrää, minkä hän sieluunsa ammensi ns. dokumenteista ja "tri. Phileistä ja Puleista". Hän tuskin huomasi ollenkaan kuinka paljon sisältöä nämä ohjelmat antoivat hänen puheeseensa niin Villen kuin Liisankin kanssa. Hänen elämänsä sisältö siis itsessään johti ongelmiin kaiken entisen elämän jälkeen!
Tässä kohden toivoisi uhrien elämään jotakin parempaa ja todellisempaa. On hyvä päästä irti piinallisesta suhteesta. Mutta kaikella toipumisella ja eheytymisellä tulisi olla ihmisarvoinen tavoite ja päämäärä. Tässä kohden olemme maassamme suorastaan hakoteillä. Vertaistukitoiminta on hyvin suuressa määrin, sydäntä omaavien auttajien puutteessa, johtanut siihen, että kaiken sisältö koostuu viikoittaisista tapaamisista, missä ikään kuin käydään ilmoittautumassa: minä olen vielä hengissä.
Haluaisimme verrata tilannetta vakavaan liikenneonnettomuuteen. Usein jälkeenpäin naapurit ja läheiset, miksei omaisetkin, toteavat kiitollisena: oli se onni että hän jäi henkiin, vaikka menivätkin molemmat jalat tai jääkin loppuelämäkseen sänkypotilaaksi. Usein uhri on täysin toista mieltä. Hän olisi mieluummin kuollut kuin jäänyt henkiin niin raihnaisena. Henkiin jääminen on toki ihmisyyden periaatteiden mukaista ja oikein, mutta meidän tulee siinä määrin kunnioittaa ihmistä ja hänen omaa mielipidettään, että ymmärrämme kohtalokkaaseen tilaan joutunutta.
Jotkut uhreista ovat siinä määrin väsyneitä menneeseen elämään ja todellisuuteen heräämiseen, etteivät helposti näe nykyhetkeä ja tulevaisuutta mielekkäänä. Heitä ei tule tuomita missään suhteessa. Todellisuus on, ettei useimmille löydy tuiki tarpeellista terapiaa, niin että useimmat joutuvat selvittelemään asiansa maallikkokeinoin, mikä merkitsee turhan pitkää toipumistaistelua.
Ahdistavasta tilanteesta irtautuminen on siis ikään kuin liikenneonnettomuudessa hengissä selviäminen. Ulkopuolisten ihmisten mielipide merkitsee usein lisää ahdistavia tunteita ja pettymyksiä. Siksi kai kirjojemme Jonnakin jossakin määrin varmuuden vuoksi hylkää itsensä ja antautuu olosuhteiden vietäväksi – välttääkseen lisäpettymyksiä!
Antautuminen ja luovuttaminen ei vastaa toimintamme tavoitteita eikä päämääriä. Mutta mitä tehdä, kun edustamamme asia ei edes nauti julkista hyväksymistä? Viranomaiset, oikeuslaitos, mielenterveystyöntekijät, sosiaalilaitos ei tarvittavassa määrin tiedosta ja tunnusta ongelman olemassaoloa. Lähes kaikki tiedossamme olevat oikeustapaukset ovat päätyneet psykopaatin voittoon. Jonna ja Liisa ja Matti ovat vielä terapian tarpeessa, mutta heidän taloudellinen tilanteensa ei suo mahdollisuutta yksityisvastaanotolle menemiseen. Ja jokainen heistä on tämän yhteiskunnan mielestä jo sen verran iäkäs, ettei heitä kannata hoitaa yhteiskunnan varoin.
Onko siis ihme, jos Jonna ja kaltaisensa varmuuden vuoksi luopuvat todellisuuteen perustuvista odotuksista ja turvautuvat tri. Philiin tai muihin ilmaishoitoihin? Tri. Phil tulee olohuoneeseen tai yksiöön napin painalluksella juuri silloin kun potilaalle sopii, ja jos ohjeet ja terapia eivät miellytä, voi väläyttää muuta kanavaa, jos sieltä mahdollisesti tulisi sopivampaa ajantäytettä.
Entä sitten rakkauselämä, jota ilman Jonnakaan ei kovin mielellään ole, vaikkei sitä kenellekään myönnä. Jos kauniit ja rohkeat on liian julkeaa ja valtaansa ottavaa, sopii "Kotikatu" tai "Sallitut elimet", vai miten se kuuluukaan, suomalaiseen makuun paremmin. Jos nämä ohjelmat saivat ajoittain Villen tai Matin vaimon raivon valtaan, kun mielijohteet toivat mieleen oman miehen puutteet ja vajavaisuuden, nauttii nyt uhri vastaavanlaisista tunnekuohuista, vain hiukan eri näkökannalta.
Kannattaako siis kaiken keskellä toimintamme jatkaminen? Tulisiko hoito jättää näille valtiollisille kuvaruutulaitoksille, kun kaiken ammattitaidon takeena vielä tulee Akuutti ja Inhimillinen tekijä, sekä vielä vakuuttavampi Sarasvuo ja vastaavat "huippuammattilaiset"?
Ironiamme on varmaan paikallaan ja toivottavasti herättää autettaviamme näkemään jotakin todellisuudesta. Vaikka nykytilanne on huolestuttava, on selviä merkkejä heräämisestä tälläkin alueella. Ainoa toivomme on oikeanlaisen verkoston muodostuminen kattaen koko maamme. Ongelmamme ovat syntyneet vääristä ihmissuhteista, ja ainoa keino niiden korjaamiseen on oikeanlainen ihmissuhde, ei ensisijaisesti uuden avioliiton muodossa tai uuden ihmisen kanssa sänkyyn menemisessä, vaan oikeiden ihmisten kanssa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.
Maassamme on yli miljoona yhden ihmisen taloutta. Kukaan ei tiedä tarkkaa todellisuutta, mutta melkoisella varmuudella suurin osa näistä ihmisistä ei ole osaansa valinnut, vaan on pakosta ajautunut siihen. Etsimmekin mahdollisuutta ja keinoja tilanteen korjaamiseen.
Jonnan tapaus tuo mieliimme ehkä turhan paljon negatiivista ajattelua hänen itsensä projisoimana. Tiedämme kuitenkin taustan kaikelle eheytymistä estävälle. Viisaat ovat sitä mieltä, että vain seitsemän prosenttia kommunikaatiostamme perustuu puheeseen. Kaikki loppu on kehon kieltä. Siksi kai Villekin tässä vaiheessa on totaalisen masentunut suhteessaan Jonnaan, joka kylläkin puhuu kauniita asioita, mutta 93 prosenttisesti viestii laajana kirjona niin negatiivisuutta kuin varautunutta asenteellisuuttakin.
Masennummeko kaikki tämän kaiken keskellä? Ei kannata, koska masentuneita ihmisiä on jo liiaksikin. Meidän tulee vain olla realistisia ja nähdä käsittelemämme alueen todellinen vakavuus. Projekti ei ole ollenkaan niin yksinkertainen ja helppo, mitä useissa piireissä tänä päivänä kuulutetaan. Ikävä todellisuus on, että useiden kohdalla on kysymys loppuelämän projektista, jonka pitkällisyyden ei kuitenkaan tule masentaa. Jokainen päivä irtautumisen jälkeen on askel kohti parempaa, tuntui miltä tuntui. Elämä on ainutkertainen ja äärettömän arvokas asia. Eikä paremmasta haaveileminen ole ollenkaan huono asia, vaan ikään kuin tulevaisuuteen heitetty ankkuri, joka myrskyjen keskellä säilyttää oikean suunnan, vaikka tuulet heittelisivätkin purtta eri suuntiin.
Luovuttaminen ja periksi antaminen on vihoviimeinen asia ja psykopaatin riemuvoitto. Kuka soisi sitä hänelle, joka sellaisen määrän elämäämme on turmellut ja käyttänyt hyväkseen?
Tänä päivänä näyttää hyvin suuressa määrin siltä, että eri seurannat ovat täynnä ihmisiä, jotka varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, etteivät kokisi hylkäämistä muiden taholta. Mitä muuten merkitsisi kaikki se negatiivisuus ja uskon puute hyvyyden voittoon ja hyviin asioihin? Elämme toki vaikeassa ajassa ja monenlaisten ikävien asioiden keskellä, mutta on käsittämätöntä se uskon puute, joka on vallannut valtaosan kristillistä maailmaa. Koska hyvyyttä ei pystytä näkemään omassa itsessä, tai ei uskalleta nähdä sitä, ei sitä uskota olevan missään muuallakaan. Ei toki ole kysymys siitä, että ihminen itsessään olisi hyvä, vaan ei käytännössä uskota Jumalan työhön ihmisessä ja Hänen hyvyyteensä ihmisen kautta. Siksi harva enää elää uskovaisen elämää, vaan paremminkin suorittaa sitä. Suurin osa hengellisyyttä on uskonnollista, ulkonaista muotomenoa, eikä ystävyyttä ja toveruutta juurikaan tapaa uskovaisten keskuudesta.
Kirjoittajalle on vieläkin täysin käsittämätön asia se, kuinka hän vuosikymmenien ajan yhä uudelleen ja uudelleen sai pettyä ihmisiin (itseensä hän oli pettynyt jo aikaisemmin). Parhaimmatkin lupaukset ja sopimukset kaatuivat aina johonkin negatiiviseen asenteeseen – ns. ystävän taholta. Ainoaksi selitykseksi jää ilmeisestikin se tosiasia, etteivät nämä ihmiset pystyneet luottamaan itseensä, eli heillä ei ollut tarjolla sellaista peiliä, joka olisi heijastanut heille todellista kristillisyyttä. Kirjoittaja oli ilmeisestikin noissa piireissä ainoa henkilö, joka uskalsi olla sitä mitä todella oli. Ja sitäkös on todella vaikea sietää ja hyväksyä!
Onko kirjoittaja omahyväinen todetessaan tällaista? Ei ainakaan omasta mielestään, sillä kuinka olisi ihmisarvoinen ja eteenpäin johtava elämä mahdollista ilman uskoa todellisuuteen ja rehellisyyteen! Olemme saavuttaneet sellaisen epätodellisuuden tason, jossa juuri kukaan ei rohkene uskoa itsessään olevan mitään todellista ja aitoa. Mitä oivallisin kasvualusta psykopaattia palveleville tekijöille!
Kontrasti kuvaamiemme asioiden kesken on aivan uskomaton, etenkin hengellisessä elämässä. Psykopaatti saarnaajana tai seurakunnan jäsenenä on itsestäänselvyys hyvyyden ja kunnollisuuden ja rehellisyyden esikuvana. Uhri taas on itsestään selvästi epäluotettava, vajavainen, puutteellinen, kaiken hyvän vastakohta. Uskomaton ristiriita jokaisen ajattelevan ihmisen mielessä, mutta julkilausuttuna liian vaarallinen hyvälle maineelle ja osallisuudelle seurakunnalliseen toimintaan, sisältäen kahvitustilaisuudet niin kirkossa kuin kodeissakin. Kuinka paljon peittelemmekään ja katselemme sormiemme lävitse näiden vähäisten ihmissuhteiden takia, heikompien ja sorrettujen kustannuksella!
Kaikki haluavat olla voittajan puolella, silti ihmetellen Kolmannen Valtakunnan nousua. Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin että hyvät eivät tee mitään! Tämä on helppo hyväksyä Hitlerin ja natsismin kohdalla, mutta mitä me teemme tässä olevaisuudessamme, juuri nyt? Voimmeko hyvällä omallatunnolla vakuuttaa tehneemme voitavamme heikkojen ja alas painettujen hyväksi? Miksi näyttää siltä, että valtavasta tietomäärästämme huolimatta rauhoitamme tietoisuutemme mitä halveksittavimmilla verukkeilla ja esteillä. Oma huonovointisuutemme on kuulemma suurin auttamisen este. Me emme yksinkertaisesti voi toimia muiden hyväksi, koska itse olemme kokeneet niin kovia?
Tällainen ajattelu tuntuu olevan vallalla kaikilla aloilla. On totta että jokainen ihminen tarvitsee oman toipumisaikansa. On ensin selvitettävä omat asiat, jotta voisi ryhtyä kantamaan huolta toisesta ihmisestä, sillä ihminen ei todellakaan pysty antamaan sellaista, mitä hänellä itsellään ei ole. Itsensä hyljännyt ihminen tartuttaa omaa pahoinvointiaan kaikkialla, tajuamatta sitä itse ollenkaan.
Ihmissuhdetyössä ihminen on se ainoa ja oikea työväline. Aikanaan autojen vielä ollessa mekaanisia laitteita, saatoin korjata monenlaisia vikoja. Kun tuli puhe kojelaudan purkamisesta tai syvällä sen alla olevista vioista, tuntui koko asia ahdistavalta. Yritin siitä huolimatta, mutta käteni eivät tuntuneet olevan kyllin pitkät. Mikä kirjoittajasta tuntui ylivoimaiselta, sujui ammattimieheltä muutamassa minuutissa. Missä oli ratkaisun avain? Yksinkertaisesti kirjoittaja yritti hoitaa asian kuin pitkillä pihdeillä. Ammattilainen koruttomasti meni yläruumiinensa auton sisälle, työnsi päänsä kojelaudan alle ja ylti juuri sinne minne pitikin.
Tämä kuvaa mitä selvimmällä tavalla sitä tilannetta, mikä tänä päivänä vallitsee mielenterveysalalla. Suuri osa auttajista muistuttaa aivan liiaksi kirjoittajaa pitkine pihtineen. Pelätään likaantumista, naarmuja käsissä, valitetaan verenpainetta, joka ei salli kumartumista ja työntymistä tarpeeksi lähelle ongelmaa. Onko sitten mikään ihme, että monet piilossa ja muiden tekijöiden takana olevat seikat jäävät korjaamatta ja huomioimatta? Tuntuu siltä, että tämä ajattelu on kuin etukäteen iskostettu ihmisten mieliin, niin ettei oikeastaan kenelläkään enää ole kuvaa siitä, miten asia todella hoidettaisiin.
Kun sitten ammattitaidoton, kuitenkin valtavan määrän kokemusta omaava maallikko ryhtyy korjaamaan tilannetta, kantautuu korviin melkoinen määrä varottavia kommentteja ja hämmästeleviä kuiskauksia. Epäillään avun laatua ja avun antajan voimavaroja. Ei ole työyhteisöä, ei ole taustatukea, ei ole ammattitaitoa, joka ensisijaisesti kuulostaa nyt merkitsevän nimenomaan rajojen vetämistä autettavan ja auttajan välille. Entistäkin suuremman merkityksen saa kohtaamisen rajaaminen kolmeen varttiin tai korkeintaan tuntiin. Terapeutin itsesäilyttämisvaistoa korostetaan enemmän kuin koskaan ja työnohjauksen merkitystä painotetaan siinä määrin, että mitä kuuluisamman psykiatrin itse kukin pystyy hankkimaan, sitä enemmän luotetaan auttamistoiminnan jatkuvuuteen.
Jossakin määrin tämä kaikki näyttää merkitsevän entistäkin pidempiä pihtejä ja työvälineitä, jotta auttaja voisi säilyttää mahdollisimman pitkän etäisyyden autettavaan. Tosiasia näyttää olevan, että suuri osa auttajista on itse todella huonossa kunnossa. Jos auttajan tulemisen kuulee rappukäytävän toiseen päähän asti, herää epäilys auttajan itsekritiikistä. Ei voi mitään sille, että auttajalta odotetaan tervettä näkemystä niin työstään kuin työkunnostaankin.
Me kukaan emme voi mitään syntyperäisille ominaisuuksillemme, sen paremmin ruumiillisille kuin henkisillekään. Jos auttaja kuitenkin on läkähtymässä liikalihavuuteensa ja huonokuntoisuuteensa ja vähäisiin voimavaroihinsa, kysyy autettava helposti itseltään, kannattaako tällainen toiminta yhtään mitään.
Kun puhumme nyt psykopaattien uhreista, olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joille on kehittynyt erittäin herkkä tuntoaisti sen suhteen, välittääkö joku ihminen heistä todella vai ei. Näille ihmisille on aivan turha teeskennellä mitään. He ovat kurkkuaan myöten täynnä pettymyksiä ja turhia lupauksia. Heidän mennyt elämänsä on ollut pettymysten ja kauniiden lupausten vuoristorataa siinä määrin, etteivät he enää kaipaa uusia negatiivisia tunteita, vaan suorastaan kammoavat niitä. Joka haluaa auttaa näitä ihmisiä, tarvitsee mitä suurimmassa määrin totuudellisuuteen kiintyneen mielen ja olemuksen!
Tässä maassa on vain harvoja auttajia, jotka käsittävät ongelmamme todellisen laajuuden. Autettavamme ovat mitä laajimmalla tasolla ja alueella, aivan kuten koko ihmisyhteisö koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Nyt apua hakevat kuuluvat onnellisimpaan kerrostumaan. Heillä on vielä itsesuojeluvaistoa tallella, he pyrkivät löytämään pääsyn ihmisarvoiseen elämään. Tämä kerrostuma koostuu ilmeisimmin hyvin monitasoisista ihmisistä. Parhaimmassa asemassa ovat ne, jotka tuntevat itsensä vain kiusatuiksi ja hyväksi käytetyiksi. He hakevat apua juristitasolla, oikeusaputoimistoista ja psykologeilta. Hiukan alempana olevat ovat kokeneet kovia, mutta ovat vielä säilyttäneet melkoisen määrän tervettä itsetuntoa eivätkä missään suhteessa ole mielenterveysongelmaisia.
Hiukan alempana alkaa sitten hyvin laaja kirjo ihmisiä, jotka kärsivät mitä moninaisimmista psykosomaattisista sairauksista, lievistä sydänoireista ja lievähköksi ruumiilliseksi vaivaksi muuttuneista psykosomaattisista oireista. He suunnilleen vielä tietävät keitä ja mitä ovat, mutta ovat hyvin lähellä alemmalla tasolla olevaa joukkoa, jonka henkinen kantti alkaa olla lopuillaan, ja joita voidaan kutsua erittäin traumaattisiksi ihmisiksi, joiden tie usein johtaa mielenterveystoimiston vastaanotolle tai sairaslomalle. Heidän henkinen kuntonsa alkaa olla jonkinasteisen mielenterveysongelman rajoilla ja jossakin tilanteessa itsehillintä loppuu totaalisesti.
Jossakin tällä kohden kohtaamme rajan, jonka toisella puolella ihminen on päätynyt mielisairaalaan tai sairaseläkkeelle psyykkisten ongelmien johdosta. Kenenkään mieleen ei liene tullut, että tähän ollaan päädytty jonkun toisen ihmisen vaikutuksesta ja suoranaisesti toisen ihmisen ahdistamana. Pelottaa suorastaan ajatella sitä, kuinka moni on päätynyt apumme ulottumattomiin ilman että todellista ongelman aiheuttajaa olisi kukaan osannut kutsua esiin tai edes epäillä.
Ongelma-alueemme on siis aivan oma maailmansa omine lakeinensa ja seuraamuksinensa. Tutkimusmatkamme on vasta aluillaan, mutta tietomäärämme lisääntyy valtavaa vauhtia. Vielä kertomaan kykeneviä ilmenee lähes päivittäin siinä määrin, että prosenttilukujen esittäminen alkaa arveluttaa. Riittäneekö 2- 3 % alkuunkaan, vai onko kysymys paljon suuremmasta määrästä?
Maallikkona meidän on syytä pysyä lestissämme, eli tulee kertoa vain siitä, mitä maallikot meille kertovat elämästänsä.
Jonna siis pelkää hylkäämistä siinä määrin, että hylkää itse itsensä varmuuden vuoksi, ajatellen siten säästyvänsä pettymyksiltä. Viime aikoina tämä ajatus on kirjoittajan mielessä laajentunut koko kristikansan piiriin. Miksi uskovaisten keskuudessa on niin vähän iloisia, aitoja, elämänmyönteisiä ihmisiä? Miksi niin suuressa määrin jatkuvasti korostetaan sitä, kuinka pahassa ajassa elämme? Se toki pitää paikkansa, mutta miksi juuri ne henkilöt, joilta odottaisi luottavaista ja positiivista asennetta hyvää Herraa kohtaan, korostavat vain ihmisen vajavaisuutta ja viimeisten aikojen tuhoisia vaikutuksia? Tarkoittaako kaikki sitä, että on ollut ja on etenkin nyt aika heittää rukkaset naulaan ja odottaa maailmanloppua kädet ristissä ja ajatellen vain omaa parasta ja omaa toimeentuloa? Tällaisen kuvan muodostumista ei voi mitenkään välttää.
Jumalan Sanan ja Herramme omien sanojen mukaisesti ihmisessä itsessään ei asu mitään hyvää, eli luonnostamme olemme Jumalan vihamiehiä ja ajattelemme vain omaa itseämme. Mutta Sana on kuitenkin täynnä mitä ihanimpia lupauksia kaikesta siitä, mitä Herra voi tehdä ja haluaa tehdä omiensa keskuudessa. Kuka Paavalin tavoin on halukas ja kykenevä todella sydämestään sanomaan saman kuin hän aikanaan: "Nyt en enää elä minä, vaan Kristus minussa!" Jos Herra todella asuu meissä, eikö Hän vielä tänäänkin tee samoja tekoja joita Hän vuosisatojen ja tuhansien ajan on tehnyt omiensa kautta?
Olemmeko todella menettäneet uskomme, vai olemmeko vaatimattomin ja nöyrin sukupolvi ihmiskunnan historiassa, koska kaikkialla kohtaa ihmisiä, jotka ikään kuin varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, peläten uutta pettymystä? Onko pettymyksen pelko ohittanut jopa Jumalanpelon? Eikö kaiken hyvän kieltäminen ja epäuskottavaksi tekeminen ole enemmänkin epäuskoa ja epäluottamuslause itse Herraa kohtaan? Enemmänkin pettymisen pelkoa?
Jos hyvään ei jakseta eikä uskalleta luottaa, on seurauksena pahalle antautunut mieliala, joka mitä suurimmassa määrin on oivallinen kasvualusta psykopaattiselle käytökselle ja hyväksikäytölle. Kun ihminen ei enää luota itseensä eikä oikein Jumalaankaan, merkitsee se yhä suuremmassa määrin oman persoonallisuuden kadottamista. Ei uskalleta olla oma itsensä, ja joka ei uskalla olla oma itsensä, ajautuu väistämättömästi samalle tielle psykopaatin kanssa, eli etsitään täytettä muista ihmisistä sille tyhjiölle, joka on muodostumassa omaan sisimpään!
Natsisaksan synnystä puhutaan ainakin Saksan tiedotusvälineissä ennen näkemättömällä tavalla. Jopa viikoittain saattaa olla useampia ohjelmia aiheesta, sillä saksalaisten omatunto kalvaa heitä aivan erikoisella tavalla. Mietitään sitä kuka on syyllinen ja missä määrin, kuka tiesi ja kuka ei tiennyt kaikesta tapahtuvasta. Eräässä ohjelmassa todettiin yhdeksi perustavaa laatua olevaksi edellytykseksi kaiken syntymiselle se, että suurin osa kansasta luopui omasta persoonallisuudestaan ja antoi sen valtakoneiston muokattavaksi. Tähän hyvin suuressa määrin perustuu sotilaskoulutuskin, ennen kaikkea Yhdysvaltain armeijan erikoisosastojen kohdalla. Johtajat haluavat tietää alaisten käyttäytyvän juuri siten kuin heidän ajatusmaailmansa ohjaa, eli johtaja tietää joukon ajattelevan ja toimivan kuin yksi persoona välittämättä henkilökohtaisista tunteista.
Maallisen armeijan koulutuksessa tämä on ymmärrettävää ja kriisitilanteissa välttämätöntä tiettyyn rajaan asti. Mutta että kristillisen seurakunnan piirissä pyritään vastaavanlaiseen kysymättä yksittäisten ihmisten tahtoa, ollaan jo jouduttu hyvin kyseenalaiselle maaperälle.
Kristillinen seurakunta koostuu yksittäisistä ihmisistä, joiden odotetaan olevan yksimielisiä kristillisistä perustotuuksista. Eri uskonnollisissa piireissä näyttää kuitenkin vallitsevan enenevässä määrin tietynlainen pakkokäännytysmentaliteetti, joka ei suurestikaan henkisesti poikkea aikanaan tapahtuneesta miekkakäännytyksestä. Metodit ja periaatteet ovat samat, mutta kaikki osataan tehdä tänään rakkaudellisuuden ja näennäisen ystävällisyyden verhon alla, niin ettei juuri kukaan pane merkille pakottamista ja ilmiselvää henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Saavutetaan toki tietynlaisia tavoitteita, mutta tuskin mitään siitä hengellisyydestä ja henkisyydestä, mikä on kristillisten periaatteiden mukaista.
Henkisen väkivallan alueella näennäisyys on yksi petollisimmista ja pelottavimmista tekijöistä. Näennäisyyden tähden näitä asioita ei ole aikaisemmin pantu merkille, koska kaikki on näyttänyt olevan hyvin siinä määrin, että aivan kuoleman kielissä oleville ihmisille on vakuutettu kaiken olevan hyvin. Mistä tämä johtuu? Perustavaa laatua oleva seikka on se, että useimmat ihmiset uskovat omaavansa aivan erikoislaatuisen lahjan nähdä asiat oikealla tavalla. Tämä on mennyt etenkin kristillisissä piireissä niin pitkälle, että itse ahdistuneelta ja uupuneelta ihmiseltä ei kysytä eikä halutakaan kuulla hänen näkemystään asiasta. Mielipide luodaan omien elämänkokemusten perusteella, seuraten tapahtumia ja kehityskulkuja vain omien, usein hyvinkin eriväristen lasien lävitse.
Tämä ei päde ainoastaan maallikkotasolla, vaan ammattilaistenkin keskuudessa. Auttajat ovat aivan liian kiireisiä, yksittäiselle ihmiselle ei juurikaan ole riittävästi aikaa. Kuinka voitaisiin vuosikausia ja vuosikymmeniä jatkunut ristiriitainen ja ihmistä sairastuttanut elämäntilanne korjata jollakin kolmen vartin istunnolla, vaikka se toistuisi useankin kuukauden ajan? Ihmisiä autetaan kyllä, mutta tämä apu on vain ensiapua, joka takaa hengissä säilymisen, mutta minkäänlaisista tavoitteista ei nykyään edes uskalleta puhua. Pääasia tuntuu olevan hengissä säilyminen.
On itsestään selvää ajattelevalle ihmiselle, ettei tällainen tilanne ole ihmisarvoa säilyttävä. Tällainen kehityskulku tuottaa aina vain suurempia määriä henkisesti raajarikkoisia ihmisiä, jotka päivästä toiseen masentuvat ja traumatisoituvat yhä enemmän. Tänä päivänä jos koska pätee vanha totuus, että uhri tuottaa lisää uhreja. Pahoin voiva ihminen tahtomattaankin ja tiedostamattaankin heijastaa ja projisoi pahaa oloaan lähipiirinsä ihmisiin.
Jos perheenäiti voi todella huonosti, ei hän jaksa olla äiti lapsilleen eikä puoliso miehelleen. Koska puoliso jää vaille monia arkielämään liittyviä, elämää ruokkivia tekijöitä, voi hänkin jonkun ajan kuluttua huonosti. Nyt lapsilla ei ole oikeanlaista vanhemmuutta kummankaan taholta. Siksi lapsetkin alkavat voida huonosti. Tämä huonovointisuus ei rajoitu enää vain perheeseen, vaan kummankin vanhemman työpanos työpaikalla kärsii tilanteesta, ja työtoverit eivät jää tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Vapaa-ajalla tämä merkitsee sitä, että pahoinvointisuus estää näkymättömällä tavalla tuttavasuhteiden paranemisen tai muodostumisen.
Lapset vievät pahan olonsa mukanaan päiväkotiin tai kouluun, leikkipaikoille ja toveripiiriin. Ja jokaisen persoonan aiheuttama resonanssi-ilmiö, tosin vaimentuneessa määrin, heijastuu kaikkialle. Ja kun tätä ilmenee kaikkialla, muodostuu jopa näistä heikommista resonanssi-ilmiöistä pahanolon ilmapiiriä, kun ne osuvat päällekkäin ihmisyhteisössä.
Ei siis ole järkevää pysähtyä katselemaan vain yksittäisiä tapauksia, koska kaikella on kertautumisvaikutuksensa kaikkialla, sillä me ihmiset olemme juuri sellaisia kuin olemme. Tänään ei sen paremmin nähdä yleisellä tasolla metsää puilta eikä puita metsältä. Kokonaistilanteelle ei lie voida mitään, mutta ihmisarvoisuus meissä itse kussakin vaatii meitä tekemään edes sen vähän, mikä meille on mahdollista. Muistakaamme: Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin se, etteivät hyvät tee mitään!
Kristillinen seurakunta ei tänä päivänä oikeastaan taistele ollenkaan enää. Auttamistahto ja –valmius tuntuu kadonneen lähes täydellisesti, ainakin pitkäjänteisenä. Ollaan valmiita hetkellisiin, näytösluonteisiin auttamisoperaatioihin, mutta hyvin lyhytjänteisesti. Liittyneekö tähänkin tietynasteinen itsensä hylkääminen varmuuden vuoksi, kun aika todellakin on niin paha? Mitä esittänemme puolusteluksemme, kun meiltä kerran kysytään meille uskottujen leivisköjen kohtaloa? Oikeuttaako yleinen rakkaudettomuus ja laittomuus hyvät kaivamaan leiviskänsä maahan?
Joidenkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden palvominen ja korokkeelle nostaminen on paljon vaarallisempaa kuin mitä juuri kukaan on koskaan rohjennut ajatella. Käytäntö on nyt kiistattomasti osoittanut sen, että tämä kaikki johtaa yksilötasoisen kilvoittelun loppumiseen ja hengellisen elämän elämiseen tai paremminkin suorittamisen tuon korotetun henkilön kautta.
Yksilön vastuu niin elämässä kuin kristillisessä seurakunnassakin hukkuu kaiken ihmispalvonnan keskellä. Ja niin kuin toisaalla olemme kirjoituksissamme todenneet, ei tämä ihmispalvonta kuitenkaan ole sitä mitä olemme tottuneet näkemään. Todellisuudessa kaikki jotakin ihmistä palvovat persoonat palvovatkin tuossa henkilössä omaa itseään. Se on jossakin määrin luonnehäiriöistä, sillä se on petollisessa mielessä kiehtovaa siksi, että vastuu kaikessa sysätään palvotun henkilön harteille ja palvova itse uskoo säästyvänsä kaikelta moitteelta ja pettymykseltä.
Itsepetoksellamme ei tänä päivänä tunnu olevan rajoja ollenkaan. Siksi psykopatialle on nyt mitä otollisin maaperä kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka harhailevat oman persoonallisuutensa ja valtavan ulkonaisen vaikutuksen välillä. Ulkoa päin ohjautuminen on saanut sellaisen vallan ja mittakaavan, että se suorastaan alkaa pelottaa. Ihmisen näennäinen onnellisuus tämän kehityksen alla on mitä suurinta petosta. Ihmiseltä riistetään hänen arvokkain ominaisuutensa, johon perustuu todella onnellinen ja ihmisarvoinen elämä. Elämme todellakin ajassa, jossa ihminen vallitsee ja hallitsee toista hänen vahingokseen, onnettomuudekseen.
Kirjoittaja on jonkun mielestä ehkä ylimielinen ja paisunut jos nyt väittää ymmärtävänsä yli kolmikymmenvuotisen pahan olonsa perussyyt. Hän mitä selvimmin eli nuo vuodet ihmisjoukon keskellä, joka mitä suurimmassa määrin oli hylännyt itsensä kuin varmuuden vuoksi. Kiitosvirtenä, itse sitä todella tiedostamatta, laulettiin vuosikymmenien ajan: "Minä mato, matkamies maan…" Mikä siinä voi olla niin kiinnostavaa, valtaavaa?
Itsensä kieltänyt ihminen! Oman persoonansa kieltänyt ihminen, hyvässä uskossa siihen, että on kadottanut elämänsä Kristuksen tähden, sillä joka sen olisi löytänyt, olisi kadottanut sen. Voi kuinka hirvittävä uskonnollinen ja kiihkomielinen petos! Herramme ei milloinkaan sanonut, että meidän tulisi kadottaa persoonallisuutemme! Hän puhui elämästä jota elää persoonallisuus, jonka tulee palvella lähimmäistään. Mihin on kadonnut käsitys uskovaisen tehtävästä palvelijana, aivan Herran esimerkin mukaisesti?
On hyvää ja turvallista olla mato. Madolta ei voi eikä saa odottaa oikeastaan yhtään mitään. Mitä mato pystyisi tekemään, mihin matoa voisi käyttää? Ensisijainen ajatus madon käyttötarkoituksesta on toki itsestään selvä. Mato kelpaa ensisijaisesti syötiksi, pedon syötäväksi!
Taisimme löytää melkoisen elävän esimerkin tutkimuksellemme psykopatiasta. Hyvänen aika, mistä tällainen ajatus kirjoittajan mieleen tulee? Kaipa jostakin ylhäältä.
Eikö juuri tästä, suuressa määrin Pietismiin perustuvasta opetuksesta hyvin laajoissa hengellisissä piireissä periydy se laaja kasvualusta, joka tuottaa ja ruokkii psykopaattista elämänmuotoa ja kehitystä? Sama maaperä tuottaa niin syöjiä kuin syötäviäkin!
Copyright Markku Vuori 2005
IHMINEN TAVATTAVISSA ry
PL 15
11101 RIIHIMÄKI
www.ihminentavattavissa.net